6-9-11
Keskustelin apulaisprofessori Sami Kokon kanssa uunituoreista tutkimustuloksista liittyen lasten ja nuorten liikuntaan ja urheiluun. Kaimani latasi pöytään tylyn numerosarjan: 6 – 9 – 11. Suomalainen urheilijan polku näyttäisi olevan valtaosalla lapsista lyhyt kuin kanan lento. Urheiluharrastus aloitetaan Suomessa kuusivuotiaana, päälaji valitaan yhdeksänvuotiaana ja lopettamispäätös tehdään yksitoistavuotiaana. Positiivista nykymaailman menossa on se, että urheiluseuratoimintaan osallistuu yhä useampi lapsi ja nuori. Viimeisimpien tietojen mukaan jopa 62 % nuorten ikäluokasta osallistuu organisoituun urheilutoimintaan, mutta huolestuttavaa on siis se, että seuratoiminta loppuu aivan liian aikaisin. Varhentunut urheiluharrastuksen aloitusikä tuo seurojen valmentajille ja ohjaajille uusia haasteita. Seuratoimintaan tullessaan lapsilla on takana aikaisempaa vähemmän omatoimista liikkumista, mikä puolestaan ilmenee muun muassa perusliikuntataitojen heikkoutena ja huonona harjoitettavuutena. Siinä missä ”vanhaan hyvään aikaan” urheiluseurassa pystyttiin käymään heti käsiksi lajitaitoihin ja -ominaisuuksiin, pitää nykyään lähteä aikamoiselta takamatkalta liikkeelle. Olin jokin aika sitten kouluttamassa lasten ja nuorten parissa toimivia kamppailulajien valmentajia Pajulahden urheiluopistolla. Useammalta valmentajalta tuli sama murheellinen viesti – lapset eivät osaa juosta, hypätä tai heittää. Harjoituksissa pitää lähteä liikkeelle aivan perusasioista. Liikunnallisia perustaitoja ei kuitenkaan voi ohittaa. Ne luovat perustan, jonka varaan lajitaidot rakennetaan. Ensin pitää opetella numerot, ennen kuin voi oppia laskemaan.
Rasitusvammoja on hälyttävän monella
Hiljattain julkaistu artikkeli nuorten urheilijoiden terveysongelmista kertoo sekin karua kieltään. (Ristolainen et. al. 2019. Acute and overuse injuries among sports club members and non-members: The Finnish Health Promoting Sport Clubs –study). Tässä TELS-tutkimuksessa tarkasteltiin noin 1900 suomalaista nuorta, joista osa osallistui urheiluseuratoimintaan ja osa ei osallistunut. Lajikirjo oli kattava, mukana oli nuoria urheilijoita kaikista Suomen 10 eniten harrastetusta urheilulajista, sekä kesä- että talvilajeista. Tulokset ovat pysähdyttäviä: peräti 35 % 14–16 -vuotiaista urheilijoista oli kärsinyt viimeisen vuoden sisään rasitusvammasta. Siis useammalla kuin joka kolmannella nuorella urheilijalla on rasitusvamma! Vammoja selittävät toki osaltaan olosuhteet, esimerkiksi kovat alustat ja heikot jalkineet. Olen kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että merkittävä syy rasitusvammoille löytyy huonosta harjoitettavuudesta ja yksipuolisesta tekemisestä. Kaikki liittyy kaikkeen – ei mikään ihme, että harrastus loppuu, jos vammat kiusaavat jatkuvasti.
Super Bowl pelaajat monilajitaustaisia
Mikä sitten neuvoksi? Viime viikonloppuna pelatun amerikkalaisen jalkapallon loppuottelun, Super Bowlin pelaajista yli 90 % oli monilajiurheilijoita. New England Patriotsin pelaajista 92 % ja Los Angeles Ramsin pelaajista 90 % kilpaili opiskeluaikanaan vähintään yhdessä muussa lajissa amerikkalaisen jalkapallon ohella. Suosituin rinnakkaislaji Ramsin pelaajilla oli yleisurheilu (68 %) ja Patriotseilla koripallo (49 %). Voittajajoukkueen pelinrakentaja Tom Brady on ehkäpä kaikkien aikojen paras urheilija tässä lajissa. Hän itse pelasi baseballia jenkkifudiksen rinnalla. Brady korosti monilajisuuden merkitystä burn outin torjumisessa.
Monilajisuutta yhden seuran sisällä
Monilajisuudella näyttäisi olevan positiivinen vaikutus moneen asiaan; muun muassa lopuun palaminen, loukkaantumiset ja rasitusvammat vähenevät, urheilu-urat jatkuvat pitempään ja liiketekniikoiden oppiminen tehostuu. Arki tuo kuitenkin omat haasteensa monilajisuuden toteuttamiselle. Harjoitusvuorot, jäsen-, lisenssi- ja harjoitusmaksut sekä kilpailukalenterit ovat elementtejä, jotka saattavat ovat hyvin hankalasti ratkottavissa urheilijan arjessa.
Taitavalla valmennuksella monilajisuus on mahdollista toteuttaa yhden seuran sisällä. Oivallinen esimerkki tästä on jyväskyläläinen uimaseura Kampuksen plaani, joka valmentajansa Marko Malvelan johdolla on sisällyttänyt upealla tavalla ei lajien harjoittelua uimareiden harjoitusohjelmaan. Mimosa Jallow ja muut tähdet esimerkiksi talvella hiihtävät säännöllisesti ja pelaavat kesällä ultimatea ja jalkapalloa. Toki tässä mallissa jää toisessa lajissa kilpailemisen edut saavuttamatta, mutta kuten Mimosa ja A-P Liukkonen ovat osoittaneet, niin kello tykkää tämänlaisesta harjoittelusta.
Onko kotiosoite lahjakkuustekijä?
On, mikäli itänaapurin jääkiekkoon on uskominen. Moskovassa lätkän mahtiseurat nimittäin rekrytoivat junioripelaajansa vain ja ainoastaan niistä lapsista, jotka asuvat metrolinjan varrella. Perustelu tälle toimintatavalle on jäätävän yksinkertainen; jos aika menee auton kyydissä istumiseen (Moskovassa pikkuautolla kaupungin läpi ajo kestää neljä tuntia), niin vaikka olisi minkälaiset geenit ja muut taustatekijät, niin huipulle on turha yrittää. Tosin on muistettava, että vaikka valmennukseen pääsy onkin rajattu tiettyihin kotiosoitteisiin, niin ehdokkaita on silti vielä toista miljoonaa.
Taitotohtori
