Oppimisnopeutta on perinteisesti pidetty lahjakkuustekijänä sekä urheilussa että liikuntakasvatuksessa. Nopeat oppijat ovat saaneet palkintonsa lahjakkuustutkissa, soveltuvuuskokeissa ja arvioinneissa. Mutta onko nopea oppija hyvä oppija? Maailman johtaviin neurotieteilijöihin lukeutuva Scott Kelso kyseenalaistaa voimakkaasti tämän käsityksen. Kelson mukaan ihminen, joka omaksuu jonkin taidon nopeasti ei itse asiassa ole oppinut mitään. Nopea oppija on vain menestyksellisesti hyödyntänyt olemassa olevaa sisäistä koordinaatiomalliaan tehtävän suorittamisessa.
Attraktorit vetävät puoleensa
Kelson ajattelu pohjautuu kehon sisäiseen dynamiikkaan ja attraktorikäsitteisiin. Attraktori on joku ihmiselle luontainen käyttäytymismalli, joka vetää puoleensa. Kuvitellaan tilanne, jossa ihminen tarttuu rumpukapuloihin ensimmäistä kertaa elämässään. Joillekin ihmiselle on luontaista rummuttaa annetulla frekvenssillä siten, että molemmat kapulat osuvat yhtä aikaa rumpukalvolle (nk. tasakädet). Osalle ihmisistä on taas luontaista rummuttaa siten, että kun toinen kapula osuu rumpuun, niin samaan aikaan toinen käsi on lakipisteessä (nk. vuorokädet). Kun rummutuksen tempoa lisätään, niin suoritus ”karkaa” kohti itselle luontaista attraktoria. Ja sitten on ihmisiä, joille nämä molemmat ääripäät, sekä tasa- että vuorokädet, ovat helppoja. Käsien vaihetta tasakäsitekniikassa voidaan kuvata asteluvulla 0 ja vuorokäsitekniikkaa asteluvulla 180. On myös olemassa ihmisiä, joilla on kolme attraktoria; 0, 180 ja 90 astetta.
Kun henkilön, jonka rummutusattraktorit ovat 0 ja 180 astetta pitää opetella rummuttamaan 90 asteen vaiheistuksella, opettelun alussa virheiden määrä ja suoritusten hajonta on suurta. Tämä kielii siitä, että oppija kokeilee erilaisia koordinaatiomalleja. Vähitellen suoritukset sekä tarkkenevat että yhdenmukaistuvat. Uusi koordinaatiomalli stabiloituu. Oppiminen tapahtuu etsimisen ja kokeilemisen kautta.
Jos taas kolmen attraktorin (0,90 ja 180 astetta) rummuttajan tehtävänä on rummuttaa 135 asteen vaiheistuksella, virheitä ja hajontaa tulee vähemmän kuin edellisessä esimerkissä. Tässä tapauksessa oppiminen ei tapahdu kokeilemalla, vaan säätämällä jo olemassa olevaa koordinaatiomallia.
Konkreettisena esimerkkinä attraktorista urheilussa voisi olla pallon kiinniotto. Aloittelijoille on tyypillistä ottaa pallo kiinni siten, että sormet ovat ylöspäin, kohti taivasta. Tämä liikemalli on kuitenkin huono silloin, kun pitää ottaa kiinni matalalla tuleva pallo. Matalien pallojen kiinniotto sujuu paremmin sormet alaspäin suunnattuna. Ei kuitenkaan ole järkevää täysin luopua sormet ylös -tekniikasta, vaan parempi on harjoitella siihen rinnalle sormet alas -tekniikka.
Kokeilemalla opittu muistetaan paremmin
Mielenkiintoista ja urheiluvalmennuksen sekä liikuntakasvatuksen kannalta merkityksellistä on se, että kokeilun kautta oppineet pärjäävät koordinaatiomallin säätäjiä paremmin mieleenpalautustesteissä. Pysyvä oppiminen on siis tehokkaampaa, kun oppimisprosessi sisältää vaihtelua. Vaikka oppimisprosessin alussa onkin runsaasti virheitä ja hajontaa, lopputulos on kuitenkin hyvä. Onko prosessina sitten kokeilu vai säätäminen, riippuu opeteltavan tehtävän luonteesta.
Instabiliteetti, multistabiliteetti ja metastabiliteetti
Ihmisen koordinaatiomalleja ja attraktoreita voidaan visualisoida maisemaksi, joka sisältää laaksoja. Käyttäytyminen on tässä visualisoinnissa pallo, joka pyrkii vierimään alamäkeen, laakson pohjalle (kuvassa B). Jos laakso on syvä, pallon on vaikea päästä sieltä pois. Edellä kuvatussa esimerkissä molemmilla käsillä tasatahtiin rummuttaminen on tällainen laakso. Päästäkseen pois, pallon tulee saada laaksoa täytettyä, toisin sanoen koordinaatiomalli tulee saattaa instabiiliksi. Jos laaksoja on useita (esimerkiksi tasa- ja vuorotahdit, kuvassa D), puhutaan multistabiliteetista. Metastabiliteetti on tilanne, jossa laaksoja kyllä on, mutta ne ovat sen verran matalia, että pallon vieriminen laaksosta toiseen on mahdollista (kuvassa C). Stabiliteetti, eli suorituksen pysyvyys ja fleksibiliteetti, eli kyky joustavasti käyttää erilaisia koordinaatiomalleja tehtävästä ja tilanteesta riippuen, ovat keskenään kilpailevia ominaisuuksia.
Pallon kiinniottoesimerkissä metastabiliteetti tarkoittaa joustavaa kykyä käyttää tilanteen mukaan sormet ylös tai sormet alas tai sormet sivulle -tekniikkaa.
Miten oppimista voi tukea?
Kuten edellä on todettu, tehokas oppiminen on vanhan, huonosti tehtävän haasteisiin vastaavan koordinaatiomallin, instabiiliksi tekemistä, uuden paremmin toimivan mallin etsimistä, löytämistä ja stabiloimista. Non-lineaarinen pedagogiikka ja differentiaalioppiminen ovat esimerkkejä lähestymistavoista, joissa erilaisia rajoitteita (constraint) säätelemällä saadaan ensin rikottua vanha koordinaatiomalli ja löydetään uusi.
Oheinen video Novak Djokovicin harjoittelusta havainnollistaa oivallisesti non-lineaarista pedagogiikkaa:
Tässä harjoituksessa lyönnistä otetaan sääntörajoitteella voimaa pois, jolloin pelaaja voi keskittyä enemmän esimerkiksi lyöntikulmien lukemiseen ja vastustajan liikuttamiseen.
Käytännössä koordinaatiomallin etsimisprosessin tukeminen tarkoittaa muun muassa vaihtelun lisäämistä harjoitteisiin. Tässä yksi esimerkki rajoitteiden käytöstä jalkapallossa:
Maailmanmestari oppi hitaasti mutta hyvin
Nyt jo edesmennyt valmentajavelho Mika Holopainen tuskaili aikoinaan lähes päivittäin sitä, kun Jani Tanskanen ei meinannut millään oppia telinevoimistelun liikesuorituksia. Janin isoveli Juha oli kuitenkin sen verran lupaava tapaus, että pieni toive oli olemassa myös pikkuveljen tulevaisuuden suhteen. Ja kuinkas sitten kävikään – Jyväskylän Voimistelijoiden seurahistorian kenties hitain oppija voitti rekin maailmanmestaruuden. Todennäköisesti ”Lumpparin” kohdalla oli kyse juurikin edellä kuvatun tapaisesta prosessista; vanhat koordinaatiomallit instabiloitiin, uusia etsittiin, löydettiin ja vakiinnutettiin. Ja kaikki tämä otti aikansa. Oppimisnopeus on siis huono lopputuloksen ennustaja, eikä se kerro lahjakkuudesta tai lahjattomuudesta yhtään mitään. Harjoittelumotivaation kannalta nopea oppiminen saattaa tosin olla hyvä asia. Erot yksilöiden välillä eri suoritusten oppimisessa voivat kertoa siitä, miten yksilön luontaiset koordinaatiomallit kohtaavat opeteltavana olevan tehtävän haasteet.
Taitotohtori
Lähteet ja oheislukemista:
Kelso, S. (2012). Multistability and metastability: understanding dynamic coordination in the brain. Phil. Trans. R. Soc. B (2012) 367, 906–918.
Kostrubiec, V., Zanone, P-G., Fuchs, A. & Kelso, S. (2012). Beyond the blank slate: routes to learning new coordination patterns depend on the intrinsic dynamics of the learner – experimental evidence and theoretical model. Front. Hum. Neurosci., 03 August 2012.
