Opettajat uskovat neuromyytteihin
Sanne Dekker, Nikki Lee, Paul Howard-Jones ja Jelle Jolles julkaisivat Frontiers in Psychology -lehdessä (lokakuu 2012) kiinnostavan artikkelin neuromyyteistä opetuksessa. Neuromyyteillä tutkijat tarkoittivat aivojen toimintaan liittyviä yleisiä käsityksiä ja väittämiä, joiden vaikutus käytännön toimintaan on suuri, mutta joiden tieteellinen näyttö on löyhä. Koehenkilöinä toimi 242 neurotieteistä ja oppimisesta kiinnostunutta ala- ja yläkoulun opettajaa Iso-Britanniasta ja Hollannista. Koehenkilöille esitettiin 32 väittämää liittyen aivoihin ja oppimiseen. Näistä väittämistä 15 oli neuromyyttejä. Tulokset osoittivat, että opettajat uskoivat 49 % neuromyyteistä. Yleistä tietämystä mittaavista väittämistä koehenkilöt osasivat oikein noin 70 %. Tiedejulkaisuja seuraavien opettajien yleistietämys oli parempi kuin niillä opettajilla, jotka eivät lukeneet tiedelehtiä. Mielenkiintoinen havainto oli se, että parempi yleistietämys ennusti neuromyytteihin uskomista. Tämä antaa olettaa, että opettajilla, jotka halusivat kehittää luokkahuonetyöskentelyään, oli vaikeuksia erottaa tieteellisiä faktoja pseudotieteellisistä faktoista. Opettajien tietämyksen lisääminen aivojen toiminnasta ei siis näytä suojaavan uskomiselta neuromyytteihin.
Myyttien taustalla usein aidot tieteelliset havainnot, jos tosin väärin tulkittuina
Neuromyyttien alkuperä nojautuu usein aitoihin tieteellisiin havaintoihin, jotka sitten virheellisen tulkinnan seurauksena ovat alkaneet elämään omaa elämäänsä. Yksi hyvä esimerkki neuromyytistä on väite, jonka mukaan lapset oppivat paremmin, jos heidät on jaettu heidän suosimansa oppimistyylin mukaisiin ryhmiin. Tämä virhekäsitys perustuu sinänsä aivan validiin tutkimushavaintoon siitä, että visuaalinen, auditiivinen ja kinesteettinen informaatio prosessoidaan aivojen eri osissa. Aivojen osat ovat kuitenkin vahvasti kytköksissä toisiinsa ja aivoissa tapahtuu runsaasti aistikanavien välistä aktivaatiota ja informaation siirtoa. Näin ollen on virheellistä olettaa, että ainoastaan yksi aistikanava osallistuisi informaation käsittelyyn. Vaikka yksilöillä onkin suosikkitapoja saada informaatiota joko visuaalisesti, auditiivisesti tai kinesteettisesti, tutkimus osoittaa, että lapset eivät prosessoi informaatiota yhtään tehokkaammin, vaikka opetus tapahtuisikin suosikkiaistikanavaa hyödyntäen. Suosikkiaistikanava-myytin jälkeen uskotuimpia myyttejä olivat ”Aivopuoliskojen dominanssieroilla voidaan selittää oppimisen eroja.” ja ”Lyhytkestoiset koordinaatioharjoitteet voivat parantaa vasemman ja oikean aivopuoliskon toiminnan integraatiota.”.
Muita esimerkkejä neuromyyteistä ovat ”Käytämme vain 10 % aivokapasiteetistamme.”, ”Lasten pitää oppia heidän äidinkielensä ennen vieraan kielen opettelua. Muuten kumpaakaan kieltä ei opita kunnolla.”, ”Mikäli oppilaat eivät juo riittävästi vettä (6-8 lasillista päivässä), heidän aivonsa kutistuvat.” ja ”Lapsuudessa on olemassa kriittisiä ajanjaksoja, jonka jälkeen tietyt asiat eivät ole enää opittavissa.”.
Tutkijat pitävät huolestuttavana sitä, että parempi tietämys asiasta ei suojaa neuromyytteihin uskomiselta. Tämän tutkimuksen opettajilla oli siis vaikeuksia erottaa tosiasiat myyteistä. Erityisen huolestuttavaksi asian tekee se, että nämä myytit vaikuttavat arkipäivän käytänteisiin ja valintoihin koulutyössä. Parannuskeinona tähän ongelmaan tutkijat esittävät parempaa kommunikointia tieteen tekijöiden ja käytännön toimijoiden välillä.
Motoriikkamyyttejä pesii urheilussa
Yksi Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen, KIHUn tärkeimmistä tehtävistä on lisätä suomalaisen urheiluväen osaamista. Osaamisen perustana oleva tieto karttuu käytännön toiminnassa yhteistyössä urheilulajien kanssa. Myös tieteellisen tiedon tuottaminen ja kerääminen ovat tärkeitä osaamisen lisäämisen peruspilareita. Merkityksellistä on se, että hyödynnettävä tieto on validia.
Pohdiskelin tämän blogin kohteena olleen artikkelin innoittamana minkälaisia myyttejä ja virheuskomuksia liittyy urheilu- ja liikuntataitojen oppimiseen, opettamiseen ja valmentamiseen. Mieleeni tulivat muun muassa seuraavat uskomukset:
- oppiminen on tehokkainta, kun valmentaja antaa runsaasti palautetta
- ulkoisen palautteen tulee olla tiheää, yksityiskohtaista ja mahdollisimman pikaista
- ohjaava palaute on parempaa kuin ohjattu oivaltaminen
- taidon oppiminen edellyttää 10 000 toistoa
- mestarin tekniikkaa kannattaa aina kopioida
- vain oikein suoritetut toistot lisäävät oppimista
- näyttö on joka tilanteessa paras tapa jakaa informaatiota oppijalle
- spesifi blokkiharjoittelu on välttämätöntä oppimiselle aina aloittelijasta huipputasolle
- suoritustason pysyvyys edellyttää koordinaatiomallien pysyvyyttä
Näistä väittämistä ei yksikään pidä paikkaansa. Kisakallion marraskuinen motoriikkakongressi ampui vakuuttavalla tavalla alas useimmat yllämainituista. Erinomainen motoriikkamyyttien murtaja on myös Mark Williamsin et. al. artikkeli: Practice, instruction and skill acquisition in soccer: Challenging tradition (Journal of Sports Sciences 2007).
Tiedeviestinnän tulee perustua näyttöön. Erinomaisia evidence-based blogeja ovat Ari Nummelan Juoksutohtori (http://www.sportslab.fi/juoksutohtori) ja Juha Hulmin Lihastohtori (https://lihastohtori.wordpress.com) – käykääpä vilkaisemassa.
Taitotohtori
