Voiko kenestä tahansa tulla huippu uutteralla harjoittelulla? Vai onko perintötekijöihin kirjoitettu, että olympiamitaleille ei ole asiaa? Ensimmäisen kerran kysymyksen ”perimä vai ympäristö?” esitti sir Francis Galton jo 1800-luvulla. Tämä keskustelu velloo taas kerran voimakkaana. Olen viitannut muutamaankin otteeseen Anders K. Ericssonin tutkimuksiin, joiden perussanoma on se, että määrätietoinen harjoittelu (deliberate practice) ratkaisee kaiken. Ericssonin teoriasta on yleisesti poimittu 10 000 tunnin kultainen sääntö, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt vaatimus harjoittelun laadusta. Ericssonin mukaan huipulle pääsyyn vaaditaan sitoutunutta, päämäärätietoista harjoittelua, joka ei aina ole hauskaa. Ericssonin teoriaa kohtaan on esitetty kovaa kritiikkiä, jos tosin myös puolestapuhujia löytyy.
Perimä asettaa kehittymisen raamit – harjoittelu toteutumisen
Lahjakkuutta on verrattu ämpäriin. Mitä lahjakkaampi urheilija, sitä suurempi on hänen kehittymispotentiaalinsa. Kuinka täyteen ämpäri täyttyy, riippuu mm. harjoittelun määrästä ja laadusta. Tucker & Collins (2012) kritisoivat voimakkaasti Ericssonin Deliberate Practice -teoriaa ja argumentoivat, että perimä asettaa rajat sille, kuinka pitkälle urheilussa voidaan päästä. He myös voimakkaasti kyseenalaistavat eksaktin 10 000 tunnin harjoitteluvaatimuksen.
Eräässä shakkitutkimuksessa mestaritaso saavutettiin nopeimmin 3 016 tunnin harjoittelulla, kun taas samassa tutkimuksessa toisella pelaajalla harjoittelua samalle tasolle pääsemiseen tarvittiin 23 068 tuntia. Jotkut pelaajat eivät saavuttaneet mestaritasoa yli 25 000 tunnin harjoittelusta huolimatta. Darts-tutkimuksessa tikanheittäjät harjoittelivat määrätietoisesti keskimäärin 12 839 tuntia 15 vuoden ajalla, silti heidän suoritustasostaan ainoastaan 28 % selittyi harjoittelun määrällä. Ääriesimerkkinä tutkijat mainitsevat kelkkailijan, joka saavutti maailman huipun vain 10 viikon harjoittelulla. Tässä esimerkissä oli kyse toisesta lajista kelkkailuun siirtymisestä. Toisessa lajissa hankitut ominaisuudet siirtyivät kelkkailuun, eikä näin ollen tarvittu 10 000 tuntia oman lajin harjoittelua.
Tucker & Collins painottavat kritiikissään perimän merkitystä. Heidän mukaansa jokaisella urheilijalla on oma, geneettisesti määräytynyt, kehittymispotentiaali. Harjoittelusta ja muista ympäristötekijöistä sitten riippuu, kuinka hyvin tämä potentiaali pystytään hyödyntämään.
Harjoittelu on tärkeää – ei kuitenkaan kaikki kaikessa
MacNamara tutkimusryhmineen päätti selvittää mikä merkitys harjoittelulla on suoritustasolle. He julkaisivat Psychological Science -lehdessä erittäin mielenkiintoisen meta-analyysin: Deliberate Practice and Performance in Music, Games, Sports, Education, and Professions: A Meta-Analysis. Tutkijat hakivat 9 331 tutkimusta eri aloilta ja näistä tutkimuksista eri suodattimien jälkeen lopulliseen vertailuun valittiin 88 tutkimusta, joissa oli yhteensä 11 135 koehenkilöä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka paljon määrätietoinen harjoittelu selitti suoritustasosta. Tulosten mukaan harjoittelu oli kyllä merkittävä huipulle pääsyn selittäjä, mutta selitysprosentit jäivät yllättävän alhaisiksi.
Määrätietoinen harjoittelu selitti suorituksen vaihtelusta peleissä (playstation ym.) 26 %, musiikissa 21 %, koulutuksessa 4 %, ammatillisessa menestymisessä alle 1 % ja urheilussa 18 %.
Mitkä muut tekijät sitten selittävät suoritustasoa harjoittelun ohella? MacNamaran tutkimusryhmä nostaa esille aloitusiän, yleisen älykkyyden ja työmuistin kapasiteetin. Ericssonin teoria mukaan on edullista aloittaa harjoittelua aikaisin, toisin sanoa erikoistua omaan lajiin varhain. MacNamara huomauttaa shakissa tehdystä analyysistä, jonka mukaan aloitusiällä ja menestyksellä oli käänteinen yhteys, eli aikaisin lajiharjoittelun aloittaneet eivät yltäneet huipulle. Vaikka nuo suorituksen selitysprosentit olivatkin yllättävän alhaiset, niin on silti muistettava että harjoittelu on kuitenkin merkittävin tekijä huipulle pääsyssä. Eli kyllä Ericsson on siinä oikeassa, että työntekoa tarvitaan.
Ihmiskokeen toteuttaja saapuu syksyllä Suomeen
Maailmanlaajuisesti suurta huomiota on herättänyt amerikkalaisen Dan McLaughlinin ”ihmiskoe”. Tämä kolmekymppinen ammattivalokuvaaja päätti vuonna 2010 kokeilla käytännössä, että pääseekö 10 000 tunnin määrätietoisella harjoittelulla huipulle. Hän lopetti työnteon, myi valokuvaajan varusteensa ja alkoi harjoittelemaan asiantuntijatiimin avustamana. Dan valitsi lajikseen golfin, lajin jota hän ei ollut koskaan harrastanut. Suunnitelman mukaan vuoden 2016 lopussa tunnit tulevat täyteen ja tavoitteena on paikka ammattilaisturnauksessa. Tätä kirjoitettaessa matkaa 10 000 tuntiin on vielä 4 116 tuntia ja tasoitus on ollut alhaisimmillaan 2,6. Danin matka on ollut hyvin mielenkiintoinen niin myötä- kuin vastoinkäymisineen. Marraskuun 18. päivä alkavassa KIHUn, Jyväskylän yliopiston ja Kisakallion urheiluopiston järjestämässä taitojen oppimisen kongressissa Dan McLaughlin on yksi seuratuimmista esiintyjistä.
Treenit vai geenit – vastaus kysymykseen on ”molemmat”
Lahjakkuuden tutkijat ovat luopuneet perimä vai ympäristö -asetelmasta. Nykyään tarkastelun kohteena on perimän ja ympäristön vuorovaikutus. Sekä perimä että ympäristö voivat kumpikin vaikuttaa urheilussa menestymiseen suuntaan tai toiseen. Lahjakkuus käsitteenä viittaa yksilön mahdollisuuksiin saavuttaa oman kehittymispotentiaalinsa maksimi. Sen sijaan, että tuhlaamme aikaa ja resursseja tietyn genotyypin löytämiseen, meidän kyllä kannattaisi panostaa siihen, että meillä olisi ”osaamiskeskuksia”, joissa osaaminen ja toimintakulttuuri tukevat huipulle tähtäävien (ja muidenkin) urheilijoiden valmistautumista.
USAn naisten telinevoimistelujoukkue on yksi maailman parhaiten menestyneistä joukkueista. USAssa on ollut käytössä jo vuodesta 1993 saakka lahjakkuuksien tunnistamisjärjestelmä TID. Tämä järjestelmä perustuu pitkälti testaukseen, jossa kartoitetaan voimistelijoiden antropometrisiä ja fyysisiä ominaisuuksia sekä voimistelutaitoja. Yli 25 000 voimistelijaa on läpikäynyt TID-testauksen. Erittäin mielenkiintoista on se, että testeistä huolimatta paras ennustaja sille, kenestä tulee maajoukkuevoimistelija, on harjoittelusali, josta voimistelija tulee (Sands 2012). Allekirjoitan tämän havainnon varauksetta. Meillä on Suomestakin esimerkkejä tällaisista ”Talent hotbed” -saleista, jotka tuottavat menestyneitä urheilijoita kerta toisensa jälkeen. Tuossa tutkimuksessa ei eritelty niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat salin menestyksellisyyteen, itselleni tulivat mieleen ainakin seuraavat; valmentajien osaaminen, tarkoituksenmukaiset olosuhteet ja sisäistä motivaatiota sekä menestystä ruokkiva toimintakulttuuri.
