Joutaako Fitts & Posnerin malli jo Hall of Fameen?
Paul Fitts ja Michael Posner lanseerasivat 1967 kolmiportaisen mallin taidon oppimisen vaiheista. Teoria on yksi siteeratuimmista taitojen oppimisen saralla ja se on pitänyt puolensa aina näihin päiviin saakka. Mallin mukaan oppiminen alkaa kognitiivisella (tiedollisella) vaiheella, jolloin oppija yrittää muodostaa mahdollisimman hyvän käsityksen opeteltavasta asiasta. Vaiheen nimi juontaa siitä, että tässä oppimisen vaiheessa kognitiivinen aktiivisuus on suurta. Suoritus on aluksi hidas, kömpelö, epätarkka ja epätaloudellinen. Virheitä tulee paljon ja oppijan tarkkaavaisuus saattaa olla epäoleellisissa kohteissa. Vaiheelle on tyypillistä ohjeiden antaminen itselle ääneen. Opettajan ja valmentajan roolissa korostuu ohjeiden antaminen. Vähitellen suoritus alkaa sujumaan paremmin ja eri yrityskerrat alkavat muistuttamaan enemmän toisiaan. Oppija löytää yhteyksiä aikaisemmin oppimaansa ja oppii korjaamaan virheitään. Tätä toista vaihetta kutsutaan assosiatiiviseksi vaiheeksi. Valmentajan ja opettajan roolissa painottuu tarkoituksenmukaisten oppimistilanteiden ja -ympäristöjen suunnittelu ja järjestäminen. Fitts & Posnerin mallin ylin taso on autonominen vaihe, jolloin suoritus tapahtuu automaattisesti. Oppijan ei tarvitse tietoisesti pohtia suoritustaan, vaan se tapahtuu ”autopilotilla”.
Rob Gray (Arizona State University) kysyy aiheellisesti, että jokohan olisi aika siirtää Fitts & Posnerin malli ”Motorisen oppimisen Hall of Fameen” suosionosoitusten ja kiitosten kera? Näyttäisi nimittäin vahvasti siltä, että huippusuorittajat eivät tyydy automaatiotasoon, vaan vaativat itseltään aina vaan parempaa.
Onko tapa taidon korkein ilmentymä?
Eräs ystäväni kertoi kerran oppineensa valmentajakoulutuksessa, että tapa on taidon korkein ilmentymä. Elisabeth Pacherie ja Myrto Mylopoulos lyttäävät tämän totuuden mainiossa artikkelissaan Beyond Automaticity: The Psychological Complexity of Skill (Springer Nature B.V 2020). Kirjoittajat nimeävät neljä seikkaa, jotka erottavat tavat taidoista. Ensimmäiseksi taidot eroavat tavoista joustavuutensa ja vaihtelevuutensa vuoksi. Kun esimerkiksi sidomme kengännauhojamme, teemme se aina rutiininomaisesti samalla tavalla. Sen sijaan taidoissa korostuu yksilön kyky säätää ja/tai sopeuttaa suoritustaan erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Toisekseen, tapoihin ei sisälly ajattelua, emme juurikaan mieti miten viikkaamme pyykit. Sen sijaan taitava suorittaja miettii suoritustaan. Eräs pianoekspertti kuvailee soittamistaan näin: ”…soittamiseni kuvastaa koko ajan ajatuksiani kappaleesta, päätöksiäni nopeuttaa tai hidastaa…”. Kolmanneksi on hyvä erottaa miten tavat ja taidot on hankittu. Tavat ovat rakentuneet drillien ja toistojen kautta ja ovat pitkälti seurausta ehdollistumisesta, kun taas taidot on hankittu tietoisesti harjoittelemalla. Viimeisenä pointtina tutkijat nostavat esille pyrkimyksen kehittyä edelleen. Aika harva meistä jatkuvasti ponnistelee sen eteen, että saisi kengännauhat solmittua nopeammin. Sen sijaan urheilussa on tyypillistä pyrkiä jatkuvasti parempaan. Hardyn ym. (Great British medalists: Psychosocial biographies of Super-Elite and Elite athletes from Olympic sports. Progress in Brain Research 2017) tutkimuksessa verrattiin brittiläisiä arvokisaedustajia mitalisteihin. Yksi ero super-eliittiurheilijoiden ja eliittiurheilijoiden välillä oli se, että super-eliitti urheilijat (mitalistit) keskittyivät sekä lopputulokseen että suorituksen hallintaan, kun eliittiurheilijat keskittyivät vain lopputulokseen.
Pacherie ja Mylopolous esittelevät artikkelissaan kolme ulottuvuutta suorituksen joustavuudelle, joka siis erottaa taitosorituksen tavasta. Joustavuus edellyttää herkkyyttä ympäristön muutoksille. Taitava urheilija ei toista suoritustaan joka kerta jäykän samanlaisena, vaan vaihtelee ja hienosäätää suoritustekniikkansa aina tarpeen mukaan. Hänellä on nk. sensorista sensitiivisyyttä. Lisäksi joustavuus edellyttää tilannekohtaista herkkyyttä. Tilannekohtainen herkkyys liittyy muun muassa erilaisten pelikuvioiden tunnistamiseen ja toteuttamiseen. Tämä situationaalinen sensitivisyys on sensorista kompleksimpaa prosessointia. Kolmas taso on strateginen sensitiivisyys. Siinä prosessoidaan isompia kokonaisuuksia, kuten esimerkiksi riskillä vai varmaan päälle pelaamista. Yksi artikkelin johtopäätös on se, että vaikka tietyt motoriset yksityiskohdat voivat harjoittelun seurauksena automatisoitua, niin strateginen kontrolli ei sitä koskaan tee.
Curre Lindström ja lite bättre
Anders K. Ericsson korostaa määrätietoisen harjoittelun periaatteissa jatkuvan kehityspyrkimyksen tärkeyttä. Hän toteaa mm, että ”Eksperttisuorittajat työskentelevät automatisoitumista vastaan kehittämällä yhä kompleksimpia pään sisäisiä mielikuvia (mentaalisia respresentaatioita) saavuttaakseen korkeamman kontrollin suorituksistaan. Ericssonin mukaan ekspertit hakeutuvat jatkuvasti haasteisiin, jotka ovat heidän kykyjensä ylärajalla. Sitä mukaa, kun taidot karttuvat, kovenee myös vaatimustaso.
Tätä teoriaa toteutti käytännössä toinen ruotsalainen, Curt ”Curre” Lindström valmentaessaan lätkäleijonat historialliseen maailmanmestaruuteen Globenissa (muistattehan Den glider in…). Lindström kertoo haastattelussa, ”että kaikki mitä tehtiin, tehtiin hyvin. Mutta kaiken voi tehdä aina lite bättre.”
Jatkuva vaatimustason kasvu paransi oppimista
Mikä hermostollinen mekanismi on tämän jatkuvan vaatimustason noston hyödyllisyyden taustalla? Lasse Cristiansen, Malte Larsen, Mads Madsen, Michael Grey, Jens Nielsen ja Jesper Lundbye-Jensen selvittivät progressiivisesti vaikeutuvan harjoittelun vaikutuksia taidon oppimiseen ja kortikospinaaliseen plastisuuteen (vrt. joulukuun blogikirjoitukseni; kortikospinaalinen plastisuus tarkoittaa motorisen aivokuoren ja selkäytimen liikehermojen muokkaantuvuutta.) Tutkimuksessa Long-term motor skill training with indiviually adjusted progressive difficulty enhances learning and promotes corticospinal plasticity (Scientific Reports 2020 10:15588) koehenkilöt opettelivat ohjaamaan tietokoneen hiirtä oikean käden pikkusormellaan. Toinen ryhmä harjoitteli koko intervention ajan saman vaikeustasolla, kun taas toisilla koehenkilöillä tehtävä vaikeutui sitä mukaa, kun taito edistyi. Progressiivisesti vaikeutuneita haasteita kohdannut ryhmä selviytyi lopputesteissä noin kaksi kertaa paremmin kuin vakiovaikeustasolla harjoitellut ryhmä. Ero oli havaittavissa vielä kahdeksan päivää intervention jälkeen, mutta ei enää 14 kuukautta myöhemmin. Tutkijat selittivät, että aina uutta opeteltaessa kortikospinaalinen herkkyys kasvaa (lue: käskyt menevät paremmin aivoista lihaksiin), mutta kun tehtävä tulee tutuksi, tämä herkkyys laskee. Tehokkaassa harjoittelussa ei näin ollen ole juurikaan automaattisuutta!!! Lisäämällä jatkuvasti tehtävien haasteellisuutta, saadaan ao. muokkautuvuus pysymään korkeana, mikä puolestaan ilmenee parempana oppimisena. Tämän tutkimuksen tulokset ovat kauniisti linjassa mm. sen kanssa mitä Janne Avela todisti Kuortaneen voimaseminaarissa ja mitä Anders Ericsson peräänkuuluttaa määrätietoiseen harjoitteluun.
Annetaanko tapahtua vai pannaanko tapahtumaan?
Ekspertit tietävät milloin asioiden kannattaa antaa tapahtua (automaattiset prosessit) ja milloin asiat pistetään tapahtumaan (kognitiivinen kontrolli liikevalinnoista ja -suorituksista). John Toner ja Aidan Moran (2020) osoittavat artikkelissaan Exploring the Orthogonal Relationship between Controlled and Automated Processes in Skilled Action (Review of Philosophy and Psychology. August 2020), että taitosuorituksessa vaikuttavat rinnakkain sekä automaattiset että kontrolloidut prosessit. Taitojen kehittymisen kannalta ratkaisevassa roolissa on urheilijan kyky joustavasti ottaa käyttöön tarkkaavaisuuteen liittyviä resursseja. Metakognitiivisten taitojen avulla urheilijat voivat ”tarkkailla itseään”. Kirjoittajat mainitsevat esimerkkinä juoksijan, joka tarkkailee sekä omaa kuormittuneisuuttaan että väliaikoja ja suuntaa sitten tarpeen mukaan huomiotaan juoksutekniikkaan tai vauhdinjakoon (vrt. edellä mainitut sensorinen ja situationaalinen sensitiivisyys). Automaatio ja kontrolli eivät siis ole toisiaan poissulkevia tekijöitä, vaan ne vaikuttavat yhtä aikaa!
Olympiakomitean Pekka Nikulainen on perehtynyt ajattelutaitoihin, etenkin suunnistuksessa. Pekka korostaa ajattelun metataitojen merkitystä. Suorituksessa on hänen mukaansa merkityksellistä muun muassa ennakointi, oivallus ja esiymmärrys siitä mitä kohta tapahtuu. Niku-Pekan tulokulma on hyvin bayesilainen. Bayesilaisen ajattelun mukaan aistihavainnot täsmäytetään mielen sisäisen mallin olemassa oleviin rakenteisiin. Eli aivojen toiminta on tämän teorian mukaan ennakoivaa ja todennäköisyyksiä laskevaa. Aivot ovat hypoteesejä testaava mekanismi, joka pyrkii minimoimaan olettamuksien virheitä. Suunnistus jos mikä on laji, jossa menestyksellinen toiminta perustuu ajattelulle ja ennakoinnille.
Occamin partaveitsi
Mukailen tässä lopuksi vapaasti Vilhelm Occamilaisen mukaan nimettyä periaatetta, ”Occamin partaveitseä; ”entia non sunt multiplicanda praeter necessitatem” (asioita ei tulisi monimutkaistaa tarpeettomasti, toisin sanoen, mikä voidaan selittää oletuksella vähemmästä määrästä entiteettejä, on turha selittää oletuksella useammasta entiteetistä) ja peesaan soveltaen René Descartesia:
”Ajattelen ajattelemistani – siis huippusuoritan.”
Taitotohtori
