Olen jo aikaisemmin kirjoittanut ihmisen kahdesta näköaistista. Tässä vielä pikakertaus asiasta: meillä on samassa paketissa kaksi erillistä aistia, joilla kummallakin on oma hermorata aivoissa. Kun luemme tekstiä, käytämme sentraalista ”tarkkaa” näköä (ventral stream) ja kun vaikkapa liikumme liikenteessä, tukeudumme periferaaliseen ”ääreisnäköön” (dorsal stream).
Sentraalinäön avulla saamme vastauksen kysymykseen ”Mikä se on?” Tämä näköaisti toimii itsenäisesti ja on hyvin tiedostettu. Sentraalinäön avulla tunnistamme kohteet ja aistimme niiden muotoja ja värejä. Senraalinäkö operoi hyvin kapealla alueella näkökentän keskellä. Periferaalinäkeminen puolestaan vastaa kysymyksiin ”Missä olen?” ja ”Missä se on?” Periferaalinäkö on pitkälti tiedostamatonta ja se toimii koko näkökentän laajuudella yhteistyössä muiden aistien kanssa.
Motoriikan tutkijat ovat tarkastelleet miten urheilijat tukeutuvat näihin näköaistin ulottuvuuksiin liikesuorituksissaan. Johnstonin et al (2003) tutkimuksissa analysoitiin golfin pelaajien puttaamista. Tutkijat havaitsivat, että kokeneetkin golffaajat tekivät systemaattisia virheitä arvioidessaan missä suunnassa reikä sijaitsee. Tämä virhearviointi ei kuitenkaan vaikuttanut puttauksen tarkkuuteen. Tiedemiehet selittivät tätä havaintoa sillä, että reiän etäisyys arvioidaan sentraalinäöllä, kun taas lyönnin ohjaus tapahtuu periferaalinäön tarjoaman informaation turvin. Tässä tapauksessa sentraalinäön virhe ei häirinnyt periferaalinäön toimintaa.
Me ihmiset opimme liikuntataitoja sekä eksplisiittisesti että implisiittisesti. Eksplisiittinen oppiminen on tietoista oppimista. Oppimisella on joku selkeä tavoite ja oppimista johtaa suunnitelmien, ohjeiden ja palautteiden avulla opettaja, ohjaaja tai valmentaja. Implisiittinen oppiminen on puolestaan tiedostamatonta. Oppija oppii ilman oppimistavoitetta. Implisiittisessä oppimisessa oppija ei itse tiedä ”oppivansa”.
Miten nämä edellä mainitut asiat, näköaistin kaksi ulottuvuutta ja erilaiset tavat oppia liittyvät toisiinsa?
Silloin kun ihminen oppii ja opettelee tietoisesti (eksplisiittisesti), hän tukeutuu pääasiallisesti tarkkaan sentraalinäköönsä. Tämän on havaittu olevan erityisen hyödyllinen ilmiö silloin, kun opetellaan päätöksentekoa. Perifeeriseen ääreisnäköön turvaudutaan taas silloin, kun oppimistilanne on tiedostamaton (implisiittinen) ja hyöty ilmenee erityisesti liikehallinnan oppimisessa.
Geert Savelsbergh pohtii kiehtovalla näitä kahta näköaistia ja valmentajan antamien ohjeiden toimivuutta artikkelissaan ”Catching two visual systems at once”. Kun valmentaja seuraa esimerkiksi pallopeliä, niin hän katsoo sitä ulkopuolisin silmin, kolmannesta persoonasta. Hän näkee pelaajat ja pallon suhteessa toisiinsa. Tässä katselussaan valmentaja toimii sentraalinäkönsä varassa. Pelaaja puolestaan näkee pallon ja muut pelaajat samalla tavoin kuin valmentaja, mutta osallistuessaan pelitapahtumien kulkuun hän toimii egosentrisesti, eli näkee ensimmäisessä persoonassa toimien perifeerisen näkönsä varassa. Tämä herättää monia kysymyksiä (joihin ei vielä tiedetä vastauksia): voiko valmentaja antaa relevantteja ohjeita ensimmäisessä persoonassa näkemiseen liittyen, vaihtavatko pelaajat jatkuvasti sentraali- ja periferianäön kesken, vai ovatko prosessit rinnakkaisia, voiko pelaaja olla ekspertti jommassakummassa, esimerkiksi sentraalinäköä vaativissa tehtävissä (taktiset ratkaisut) tai perifeeristä näköä edellyttävissä suorituksissa (syötön vastaanotto ja syöttäminen) vai edellyttääkö eksperttiys näiden molempien hallintaa?
Paralysis by analysis
Tämän kirjoituksen otsikkoon liittyy myös viisaus oman toiminnan tarkkailun välttämisestä. Silloin kun ihminen tarkkailee omaa tekemistään, suorittamisesta tulee kömpelöä, epätaloudellista ja tehotonta. Englanninkielinen ilmaisu ”paralysis by analysis” kuvastaa hyvin tätä ilmiötä. Osuva analogia autolla ajosta; kannattaako ajaessa keskittyä kytkimen ja vaihteiden käyttöön vai liikenteen tarkkailuun?
Erik Bertrand Larssen kyseenalaistaa kirjassaan ”Paras” paljon käytetyn ohjeen, jonka mukaan tiukassa tilanteessa on tärkeintä keskittyä siihen mitä tekee. Hänen mukaansa oleellisempaa on luottaa etukäteisharjoitteluun ja kokemuksiin ja pyrkiä pääsemään ajattelun voimalla oikeaan moodiin, mielentilaan. Tuhannet ja taas tuhannet harjoitustunnit ovat tähdänneet siihen, että tekniikka osataan automaattisesti. Harjoittelun tarkoitus on se, ettei kilpailun aikana tarvitse ajatella tekniikkaa, koska liikkeet sujuvat automaattisesti. Ja tähän pitää siis luottaa kilpailutilanteessa.
Tiedostamattoman merkitys liikuntataitojen oppimisessa on hyvin suuri. Valmentajan tärkeä tehtävä on muokata olosuhteita ja välineitä siten, että tekeminen itsessään opettaa. Valmentajan tulisi uskaltaa välillä olla valmentamatta ja antaa oppimisen tapahtua.
Urheilijan taasen kannattaa pyrkiä tekemään ”tyhjällä päällä” ilman tietoista miettimistä uskoen siihen, että kyllä kroppa tietää.
Taitotohtori toivottaa kaikille lukijoilleen Motorikasta Joulua!
