Mikä on taitojen oppimisen challenge point – kannattaako hypätä syvään vai matalaan päähän? Mikä on optimaalinen vaikeustaso harjoitella taitoja?
Liikuntapedagogiikassa ja urheiluvalmennuksessa keskeinen kysymys on se, että kannattaako uuden liikesuorituksen opettelu aloittaa helpotetusta versiosta ja pikkuhiljaa edetä kohti tavoitesuoritusta, vai onko parempi hypätä suoraan altaan syvään päähän? Ydinkysymys on myös se, että kannattaako jo hyvin sujuvaa suoritusta toistaa, vai kannattaako lisätä vaikeuskerrointa.
Oppiminen on prosessi, joka on yksilön oman aktiivisen toiminnan tuotosta. Osaaminen ei siis siirry oppijaan, vaan oppija konstruoi sen itse. Oppimisprosessissa korostuu informaation valikoinnin, tulkinnan ja ymmärtämisen merkitys. Oppimisympäristöt ja -tilanteet olisi suunniteltava taidon tulevaa käyttöä silmällä pitäen, sillä oppiminen on tilannesidonnaista. Oppiminen käynnistyy siitä, kun oppija havaitsee ristiriidan oman osaamisensa ja kyseessä olevan tehtävän vaatimusten välillä. Oppijassa herää halu ratkaista tämä ristiriita. Miten sitten parhaiten aikaansaadaan oppimista? Onko parempi välttää virheitä vai tietoisesti hakea omien kykyjen ylärajoilla olevia tehtäviä?
Virheetön opettelu vahvistaa motivaatiota
Helposta vaikeaan etenevän opetuksen tai valmennuksen vahvuutena on oppijan motivaation pysyminen korkeana oppimisen ajan. Helpotetut suoritukset onnistuvat, jolloin oppija ei pysähdy pohtimaan mahdollisten virheiden syytä. Virheiden poissaolo johtaa siihen, että oppiminen tapahtuu pääsääntöisesti tiedostamatta eli implisiittisesti. Aina virheiden tullessa oppija miettii virheen syytä, tämä prosessi on yleensä tietoinen eli eksplisiittinen. Informaation käsittelyssä tietoinen mieli on pullokaula. Tiedostamaton oppiminen tarjoaa tietoiseen verrattuna moninkertaiset informaation käsittelymahdollisuudet. Errorless learning -lähestymistapa on hyvin yleinen etenkin nuorten oppijoiden ollessa kyseessä. Sekä liikunnanopetuksessa että urheiluseuratoiminnassa on tyypillistä aloittaa helpoilla tehtävillä, jotka sitten taitojen karttuessa vaikeutuvat. Etenkin taitolajeissa on muotia pilkkoa liikesuoritus palasiksi. Näitä palasia sitten harjoitellaan erikseen ja lopuksi liitetään yhteen kokonaissuoritukseksi. Liikekehittely voi kuitenkin viedä väärään suuntaan, jos liikkeen osia ei ole mahdollista suorittaa luontevasti. Esimerkiksi tenniksen syötössä pallon ylös heittoa voi kyllä harjoitella omana suorituksenaan luontevasti, mutta mailan taakse vienti ilman sitä edeltäviä syötön vaiheita sotkee kyllä suorituksen liikevirtauksen. Liikkeen opettelu osissa voi kyllä helpottaa oppimista, jos helpottamisella tarkoitetaan virheiden välttämistä. Useimmiten kokonaismenetelmä on kuitenkin osamenetelmää parempi, sillä monesti osien liittäminen yhteen on kohtuuttoman hankalaa. Virheetön opettelu on siis motivaation kannalta hyvä, mutta onko se tehokasta? Virheet ovat edellytys oppimiselle, mikä olisi sopiva määrä virheitä?
Challenge point määrittää harjoituksen optimaalisen vaikeustason
Mark Guadagnoli ja Timothy Lee ovat luoneet viitekehyksen, jossa tarkastellaan opeteltavan taidon optimaalista vaikeustasoa oppimisen kannalta. Liikesuorituksen vaikeutta voidaan määritellä sekä nominaalisesti että funktionaalisesti. Liikkeen nominaalinen vaikeus kuvastaa sen haasteellisuutta riippumatta siitä, kuinka taitava on liikkeen suorittaja. Esimerkiksi koripallon heitto koriin tai golfpallon puttaaminen kuppiin on läheltä helpompi kuin kaukaa sekä ammattilaiselle että aloittelijalle. Funktionaalinen vaikeus puolestaan ilmaisee sen, kuinka vaikea suoritus on yksilölle. Ekspertille liike on helpompi kuin noviisille. Funktionaaliseen vaikeuteen liittyy suorittajan taitotason lisäksi tilannekohtaisia tekijöitä. Ilman puolustajaa koripallon heitto on helpompi kuin vastustajaa vastaan ja golfin avauslyönti on tyynessä säässä helpompi kuin vaikkapa puuskittaisessa sivutuulessa.
Guadagnoli ja Lee hahmottavat taitojen oppimisen ongelmanratkaisuprosessina, jossa suorituksen aikana ja välittömästi sen jälkeen saatu informaatio on ratkaisevassa roolissa. Suorituksen aikana ja sen jälkeen tarjolla oleva informaatio muodostaa oppimisen perustan. Tätä informaatiota saadaan kahdesta lähteestä; toimintasuunnitelmasta ja palautteesta. Toimintasuunnitelma (action plan) määrittää muun muassa liikkeen ajoituksen ja voiman käytön. Palautetta saadaan suorituksen aikana ja sen jälkeen sekä sisäisesti (aistien välittämä informaatio) että ulkoisesti (esimerkiksi videon katselu suorituksesta). Action plan sisältää myös ennustuksen suorituksen lopputulemasta. Oletettua lopputulosta verrataan toteutuneesta suorituksesta saatuun sisäiseen ja ulkoiseen palautteeseen ja informaatio on oletetun ja toteutuneen välinen ero. Oppiminen liittyy suorittajan saaman informaation määrään, eikä oppimista tapahdu ilman informaatiota. Jos hyvä golffaaja puttaa läheltä koko ajan reikään ja osuu joka kerta, niin hänen action plan ja palaute ovat identtiset. Tässä tapauksessa ei siis ole eroa suunnitellun ja toteutuneen välillä, eli informaatiota ei ole tarjolla, eikä näin ollen tapahdu oppimistakaan. Oppimisen ja suorittamisen välinen paradoksi on juuri tämä. Hyvä ja virheetön suoritus ei edesauta oppimista. Rob Gray toteaa osuvasti: ”Good performing in practice suggest that nothing is been learned.” Toinen ääripää on se, että informaatiota on enemmän kuin mitä oppija kykenee käsittelemään. Voltti saattaa päätyä pyllähtämiseen ja mahdollisia syitä epäonnistumiselle on niin runsaasti, että oppija ei pysty tietämään mistä virhe aiheutui. Jos informaatiota on liian vähän tai liian paljon, seurauksena on oppimisen hidastuminen.
Guadagnolin ja Leen mukaan on olemassa optimaalinen informaation määrä, joka riippuu tehtävän vaikeudesta ja suorittajan taitotasosta. Tätä kutsutaan nimellä ”optimal challenge point”. Oppimisen kohteena olevan tehtävän funktionaalista vaikeutta voidaan kasvattaa lisäämällä harjoitteluun vaihtelua. Vaihtelun lisääminen toimii parhaiten helpoissa tehtävissä. Alemmilla taitotasoilla vähäinen vaihtelu johtaa parhaaseen oppimiseen ja taitavilla puolestaan tarvitaan paljon vaihtelua
Sitä mukaa kun oppijan kyky prosessoida informaatiota kasvaa, tulee myös tehtävän vaikeuden kasvaa. Kuten yllä olevasta kuviosta käy ilmi, niin eksperttien kannattaa tehdä vaikeampia suorituksia kuin aloittelijoiden. On huomattava, että kyse on siis funktionaalisesta vaikeudesta, eli suorituksen vaikeudesta suorittajan taitotasoon ja oppimistilanteeseen suhteutettuna. Ekspertin kannattaa harjoitella omien taitojensa ylärajoilla, kun taas noviisi hyötyy itselleen helpomman tehtävän harjoittelusta. Toinen huomion arvoinen seikka tässä kuviossa on se, että oppimisen optimaalinen vaikeustaso on eri kuin suorittamisen optimitaso. Kolmas näkökulma on se, että taitotason kehittyessä optimal challenge point muuttuu. Eli jälleen kerran; liian helppojen tai liian vaikeiden asioiden harjoittelu ei opeta mitään. Tämän havainnon vahvistavat myös Kazunori Akizuki ja Yukari Ohashi omassa tutkimuksessaan, jossa koehenkilöiden tehtävänä oli säilyttää tasapaino epävakaalla alustalla. Oppimista edisti parhaiten funktionaalisesti sopivan vaikean tehtävän harjoittelu.
Helpoissa tehtävissä hajautettu, vaikeissa tehtävissä keskitetty palaute
Oppija tarvitsee palautetta suorituksen lopputuloksesta. Vaikeissa tehtävissä tarvitaan useammin palautetta, helpoissa tehtävissä taas harvemmin annettu palaute toimii parhaiten. Gabrielle Wulfin tutkimuksessa tarkasteltiin sitä, että kannattaako suorituksesta annettu ulkoinen palaute antaa keskitetysti vai hajautetusti. Keskitetty palaute on sitä, että palaute kohdistuu samaan osaan suoritusta jokaisella yrityskerralla. Hajautetussa palautteenannossa pureudutaan eri yrityskerroilla eri seikkoihin. Esimerkiksi kun golfswingissä annetaan joka kerta palautetta mailan taakse viennistä, kyse on keskitetystä palautteenannosta. Jos taas ensimmäisellä kerralla annetaan palautetta mailan taakse viennistä, toisella kerralla painonsiirrosta, kolmannella kerralla lyönnin saatosta jne, niin kyse on hajautetusta palautteesta. Wulfin mukaan helpoissa tehtävissä hajautettu palaute toimii parhaiten, kun taas vaikeissa tehtävissä keskitetty palaute on tarkoituksenmukaisin.
Oppiminen on moniulotteinen ja kokonaisvaltainen ilmiö, jossa ovat mukana keho, aivot ja mieli. Von Wrightit ovat oppimisen ytimessä korostaessaan oppijan oman osaamisen ja tehtävän vaatimusten välisen ristiriidan merkitystä. Tätä samaa painottaa myös Anders K. Ericsson, jonka mukaan harjoittelun vaatimustason pitää jatkuvasti nousta. Taitava pedagogi kääntää harjoittelussa tapahtuvat virheet ja epäonnistumiset voimatekijäksi, joka kannustaa oppijaa ratkaisemaan käsillä olevan haasteen.
Erehdy – opi – vaikeuta – erehdy – opi – vaikeuta – erehdy – opi – vaikeuta.
So it goes.
Taitotohtori
Lähteet ja oheislukemista:
Akizuki,K. & Ohashi,Y. (2015). Measurement of functional task difficulty during motor learning: What level of difficulty corresponds to the optimal challenge point? Human Movement Science 43 (2015) 107-117.
Ericsson,A. & Pool,R. (2017). Peak. Science from the new science of expertise. Houghton Mifflin harcourt.
Gray.R. (2018). How difficult should practice be? The challenge point hypothesis. Perceptionaction.com Episode 105, 5/1/2018.
Guadagnoli,M. & Lee,T. (2004). Challenge point. A framework for conceptualizing the effects of various practice conditions in motor learning. Journal of Motor Behavior, 36:2,212-224.
Niemi,P. & Keskinen,E. (2002). Taitavan toiminnan psykologia. Turun yliopiston psykologian laitos.
Von Wright, M., Von Wright, J. & Soini, T. (2003). Oppiminen ja koulutus. WSOY. Juva.
Vonnegut,K. (1969). Slaughterhouse 5. Delacorte press.
Wulf,G., Hörger,M. & Shea,C. (1999). Benefits of blocked over serial feedback on complex motor skill learning. Journal of Motor Behavior, 31:1, 95-103.
