Miksi useimmat maailman huipulle päässeistä urheilijoista ovat harrastaneet oman päälajin ohella muita lajeja? Mikä olisi hyvä kakkoslaji? Onko juniorimenestys edellytys huipulle pääsylle?
Arne Güllich piti Kisakallion taitokonferenssissa kerrassaan erinomaisen esityksen urheilijapoluista. Kyseessä oli ehkä parhaiten tehty tutkimus, mihin ikinä olen törmännyt. Oli hienoa, että tämä tutkimus julkaistiin ensimmäistä kertaa juuri Kisakalliossa.
Sen lisäksi, että minulla oli mahdollisuus kuulla tämä esitys, sain myös tilaisuuden keskustella Arne Güllichin kanssa henkilökohtaisesti useampaankin otteeseen ja täydentää näin omaa tietämystäni urheilijan poluista, sekä tietysti hioa omaa saksan kielen taitoani. Saksassa tehdään paljon hyvää tutkimusta ja kehitystyötä urheilun saralla, joten kielitaidosta olisi kyllä hyötyä. (Opin ”täydellisen” telinevoimistelusalisaksan aikoinaan Heinz-Dieter Schultzen kanssa työskennellessäni ja olen yrittänyt ylläpitää tätä tärkeää taitoa muun muassa lukemalla saksankielistä tutkimuskirjallisuutta.)
Güllichin tutkimuskatsauksessa skriinattiin yli 9900 tutkimusartikkelia koskien urheilu-uria. Näistä artikkeleista riittävän tasokkaat tutkimukset kelpuutettiin mukaan meta-analyysiin. Lopullisessa vertailussa tarkasteltiin hiukan yli 6 000 urheilijan polkuja huipulle. Mukana vertailussa oli urheilijoita eri lajeista, eri maista, naisia ja miehiä (ja muita), joukkueurheilijoita, yksilölajien edustajia. Tässä joukossa oli 722 maailman rankingin Top10 urheilijaa ja/tai arvokisamitalistia. Tutkimus selvitti mitä maailmanluokan urheilijat olivat tehneet päästäkseen huipulle. Tulokset osoittivat, että noin yksi neljäsosa maailman huipusta oli erikoistunut omaan lajiinsa varhain ja että noin kolme neljäsosaa oli päässyt huipulle ”monipuolisuusreittiä”. Mielenkiintoinen havainto oli se, että lähes kaikki monia lajeja harrastaneet olivat myös kilpailleet useissa eri lajeissa. Mielenkiintoinen oli myös se seikka, että kakkoslajin luonteella ei ollut merkitystä. Juniorimenestys ei ennustanut aikuismenestystä.
Huipulle näyttäisi pääsevän siis montaa eri reittiä, sekä varhain erikoistumalla että monipuolisesti eri lajeja harrastamalla. Yhteistä näille eri reiteille on se, että omaa lajia pitää harjoitella paljon. Joku kuitenkin näyttäisi puhtaasti numeroidenkin valossa toimivan tuossa monilajimallissa, koska se on selkeästi varhaista erikoistumista tavanomaisempi tie huipulle.
Arne Güllichin oma tulkinta oman päälajin ohella jonkin toisen lajin harrastamisen hyödyllisyydestä rakentui kolmelle seikalle: 1) Monipuolinen harjoittelu auttaa ennaltaehkäisemään rasitusvammoja ja loukkaantumisia. 2) Oma, itselle sopivin laji löytyy todennäköisimmin, kun kokeilee eri lajeja. 3) Toisen lajin harrastaminen kehittää oppimisen metataitoja, oppimaan oppimisen taitoja. Tätä viimeistä tekijää Arne Güllich itse piti kaikkein tärkeimpänä.
Mitä sitten opitaan, kun harrastetaan oman lajin ohella muita lajeja? Mikä on siirtovaikutus lajien kesken? Mikä on spesifiä harjoittelua? Törmään hyvin usein valmentajien kanssa keskustellessani hyvin kapeaan siirtovaikutuskäsitteen hahmottamiseen. Siirtovaikutus nähdään vain ja ainoastaan yhteisten liikemallien samankaltaisuuteen perustuvana. Siirtovaikutusta on kuitenkin myös havainnointi- ja päätöksentekomallien samankaltaisuus. Voisi kuvitella, että golffarille olisi hyödyllistä harjaannuttaa etäisyyksien arviointikykyään esimerkiksi frisbeegolfissa, vaikkakaan swingi ja frisbeen heitto eivät identtisiä suorituksia olekaan. Aussifutisvalmentajien mukaan heidän lajinsa miesvartioinnin oppi parhaiten koripallossa, jopa paremmin kuin aussijalkapallossa. Siirtovaikutus voi liittyä käsitteisiin; strategioihin ja sääntöihin. Mailapeleissä vastustajan lyöntisuuntien arviointi on hyvin samankaltaista, vaikka lyöntitekniikat, kentät, pallot ja mailat ovatkin erilaiset. Hyökkäyksen ja puolustuksen syvyyden ja leveyden periaatteet, syöttövarjon käsite ja itsensä vapaaksi pelaaminen ovat esimerkkejä invaasiopelien elementeistä, jotka siirtyvät lajista toiseen. Fyysisten ominaisuuksien siirtovaikutus on ehkä kaikista helpoimmin ymmärrettävissä. Omassa lajissa tarvittavaa fysiikkaa; voima, nopeus, kestävyys ja liikkuvuus voidaan kehittää toisessa lajissa. Ehkäpä parhaiten edellä kuvattuun Güllichin tutkimukseen laskeutuu koettuun pätevyyteen liittyvä siirtovaikutus. Kun olet hyvä jossakin lajissa, niin siirtyessäsi toiseen lajiin tämä pätevyyden kokemus kulkee mukanasi.
Kävin muutama päivä sitten vesijuoksemassa ja katselin paikallisten uimaseurojen harjoituksia. 50 metrin allas oli puolesta välistä poikki, väliseinän kummallakin puolella harjoitteli uimaseura. Oli mielenkiintoista verrata kahta hyvin eri tyyppistä harjoittelua vierekkäisillä allasalueilla. Toinen uimariryhmä ui kilpauintitekniikalla ja valmennus keskittyi lajiteknisen suorituksen parantamiseen. Toisen ryhmän harjoittelu oli täysin eri näköistä; uimarit uivat lättäri vain toisessa kädessään, pitivät lautaa polviensa päällä uidessaan jalat edellä, vaihtoivat vesipallokroolin kilpakrooliin kesken kaiken… Valmentajat eivät juurikaan korjanneet urheilijoiden suorituksia, toiminta perustui kehon itseorganisoitumiseen.
Molemmat harjoitukset olivat korkealaatuisia, ensimmäisessä tapauksessa oli kyse tekniikkaharjoittelusta, jossa tarkoituksena oli spesifin uintitekniikan parantamisesta. Jälkimmäistä tapausta voisi luonnehtia taitoharjoitteluksi, jossa tavoitteena on urheilijan liikevaraston kasvattaminen ja adaptiivisuuden edistäminen. Sekä tekniikka- että taitoharjoittelu ovat molemmat tärkeitä, mestarivalmentaja on se joka löytää jokaiselle urheilijalle henkilökohtaisesti parhaan balanssin näiden kahden harjoittelumuodon välille.
Taitotohtori
