Otsa hiessä sinun on leipäsi ansaitseman – vai onko?

Peli vai leikki – drillit vai höntsä?

Tutkailin joulun alla mielenkiintoista tutkimusartikkelia saksalaisista jalkapalloilijoista (Hornig, M., Friedhelm, A. & Güllich A. Practice and play in the development of German top-level professional football players. European Journal of Sport Sciences 2014) . Tutkimuksessa vertailtiin Bundesliigan huippupelaajia 4–6-divisioonan pelureihin. Mukana koehenkilöiden joukossa oli 18 Saksan maajoukkuepelaajaa. Mielenkiinnon kohteena olivat pelaajien harjoittelutaustat, nk. pelaajapolut ja niiden sijoittuminen Ericssonin ja Cotén malleihin.

Yleisimmät urheilijan polkujen taustateoriat ovat Ericssonin DP (deliberate practice) ja Cotèn et al DMSP (developmental model of sport participation). Rankasti yksinkertaistettuna Ericssonin mallin mukaan huipulle pääsy edellyttää vähintään 10 000 tuntia tarkoituksenmukaista ja määrätietoista harjoittelua, kun taas Cotén mallissa on vaihtoehtoisena polku, jossa edetään kokeiluvaiheesta (sampling) erikoistumisen (specialising) kautta panostamiseen (investment).

Hornigin tutkimusryhmä havaitsi, että maajoukkuepelaajat erosivat amatööreistä siten, että he olivat pelanneet lapsena enemmän organisoimatonta jalkapalloa, osallistuneet nuorena enemmän muihin lajeihin, erikoistuivat jalkapalloon myöhemmin ja harjoittelivat enemmän organisoidusti jalkapalloa yli 22-vuotiaana. Mielenkiintoinen detalji oli se, että näillä huipulle päässeillä jalkapalloilijoilla oli lapsuudessaan vähemmän organisoitua harjoittelua, erityisesti kuntoharjoittelua, mutta enemmän pelaamista kuin divaripelaajilla.

Drilleillä tehdään pelaajia – pihapeleillä pelureita

Tutkijat pitivät tärkeänä juuri tuota organisoimattoman jalkapallon määrää lapsena. Keskustelin tästä aiheesta Koripalloliiton toiminnanjohtajan Vesa ”Puke” Walldenin kanssa. Puke kiteytti aiheen osuvasti: ”Harjoittelemalla tulee pelaajia, höntsäämällä pelureita. Pelureita me tarvitaan.” Sama teema oli työn alla myös telinevoimistelun nuorten olympiavalmentaja Antti Palkolan kanssa. Antti kertoi loppuvuodesta Suomessa vierailleesta brittiasiantuntija Paul Hallista, joka oli todennut että yhdessä asiassa Suomen nuoret voimistelijat ovat englantilaisia edellä. Tämä on trampoliinihyppely. Selityksenä tälle Paul Hall piti sitä, että Britanniassa trampoliiniharjoitukset ovat ohjattuja/organisoituja, kun taas Suomessa trampalla pompitaan vapaasti, leikkien, pihapelien tapaan. Antti ja muut voimisteluekspertit pohtivatkin nyt, kuinka tämä leikinomaisuus saataisiin muillekin telineille.

Omatoiminen pelailu kannustaa kokeilemaan erilaisia ratkaisuja

Pihapelikeskustelussa siteerataan usein jääkiekkolegenda Wayne Gretzkya. Gretzky kertoi pelanneensa pikkupoikana pihalla jääkiekkoa kahdeksan tuntia päivässä. Häneltä kysyttiin, että miten jaksoit harjoitella niin paljon. Vastaus oli, että ”Jos olisin ajatellut harjoittelevani, en varmaan olisi tehnyt sitä. Minusta se ei ollut harjoittelua, vaan hauskinta mitä tiesin.” Gretzky toteaa aiheesta myös näin: ”The only way a kid is going to practice is if it’s total fun for him… and it was for me.”

Eli yksi vahva peruste pelailulle löytyy sisäisestä motivaatiosta ja viihtymisestä. Tiukasti ohjatuissa, organisoiduissa harjoituksissa psyykkinen väsähtäminen on todennäköisempää kuin omatoimisessa pelailussa. Myös toiminnan määrä nousee peleissä yleensä korkeammaksi kuin drilleissä.

Motorisesti pihapelejä puoltaa niiden monipuolisuus. Hornig kirjoittaa, että toisin kuin harjoittelussa, pelailussa tapahtuu vuorovaikutusta motoristen taitojen, havaintotaitojen ja päätöksen tekotaitojen välillä. Näitä taitoja varioidaan ja suoritetaan satunnaisjärjestyksessä ja erilaisissa yhteyksissä, jolloin oppimista tapahtuu myös tiedostamatta. Omatoiminen pelailu ja leikkiminen tapahtuu eri kokoisilla ja –muotoisilla kentillä, erilaisilla maaleilla, vaihtelevan kokoisilla joukkueilla, eritasoisten ja –ikäisten pelaajien kesken, eri pelipaikoilla ja –rooleilla, erilaisilla pelialustoilla ja palloilla. Kaikki nämä mahdollistavat kokeilun kautta oppimisen ja yksilöllisten ratkaisujen löytämisen yrityksen ja erehdyksen avulla.

Toki on muistettava, että eivät pihapelit yksin tee autuaaksi. Yksi merkittävä havainto saksalaistutkimuksessa oli voimakas panostus lajiharjoitteluun 22-vuotiaasta lähtien. Ihanteellisin lienee asetelma jossa on sopiva määrä ohjattua, organisoitua harjoittelua ja sopiva määrä omatoimista höntsäilyä. Merkille pantavaa on se, että tämän(kin) tutkimuksen perusteella taitojen oppimiselle ei ole olemassa mitään erityisiä herkkyyskausia. Lapsi näyttäisi oppivan parhaiten, kun hän osallistuu itseään kiinnostaviin peleihin ja leikkeihin.

Eteneekö urheilijan polku vaiheittain vai asteittain?

Hornigin tutkimuksen koehenkilöiden harjoitustaustat eivät sellaisenaan istuneet Ericssonin tai Cotén malleihin. Tarkoitushakuisen harjoittelun (lue organisoidun lajispesifin harjoittelun) määräksi kumuloitui ainoastaan 4500 tuntia, mikä on huipulle pääsemiseksi liian vähän Ericssonin teorian mukaan. Toisaalta oman lajin ulkopuolisten lajien harrastaminen ja höntsäpelailu jatkuivat vielä investointivaiheessa, mikä seikka puolestaan on ristiriidassa Cotén mallin kanssa. Tutkimuksen kohteena olleilla jalkapalloilijoilla ei ollut havaittavissa selkeitä siirtymisiä urheilijan polun vaiheesta seuraavalle, pikemmin kyse oli asteittain tapahtuvista siirtymistä.

Mitä tarkoittaa play?

Miten sitten pitäisi suomentaa termi play? Merkitys muuttuu suuresti, jos pelin sijaan käytetäänkin termiä pelailu, leikki, kisailu tai jopa huvi. Ilmaisulle deliberate play, ei ole löydetty osuvaa käännöstä, tai ainakaan itse en ole sellaiseen törmännyt. Jean Coté on tulossa Suomeen Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen ja KIHUn järjestämään huipputasokkaaseen urheilu- ja liikuntataitojen oppimista käsittelevään kongressiin Kisakallion urheiluopistossa marraskuun puolessa välissä. Taidanpa kysyä gurulta itseltään mitä tuo termi oikein tarkoittaa.

Kirjoittajasta

sami_kalaja

Sami Kalaja
Johtaja, LitT
Taitovalmennuksen asiantuntija
sami.kalaja@kihu.fi

Aikaisemmat kirjoitukset