Ihana, kamala monilajisuus

Poikkeuksia vai sääntö?

Maailman kaikkien aikojen paras jääkiekkoilija Wayne Gretzky kilpaili neljässä eri lajissa ennen keskittymistään jääkiekkoon, keihäänheiton Olympiavoittaja Tapio Korjus kertoi kilpailleensa kahdessatoista eri lajissa nuoruudessaan. Telinevoimistelun MM-finalisti ja EM-mitalisti Jari Mönkkönen menestyi pitkään telinevoimistelun ohella myös freestylehiihdossa. Olympiamitalisti Kirsi Hänninen harrasti nuorena yleisurheilua menestyen myöhemmin muun muassa pesäpallossa ja jääkiekossa. Tähän voisi joku todeta, että se oli ennen se, maailma on muuttunut ja kilpailu koventunut. Otetaan tuoreempia esimerkkejä; kaksinkertainen Stanley Cup -voittaja Olli Määttä pelasi vielä 15-vuotiaana Itä-Länsi -tasolla pesäpalloa jääkiekon rinnalla, jalkapallomaalivahti Tinja-Riikka Korpela kertoo pelanneensa nuoruudessaan jalkapalloa, katulätkää, koripalloa, salibandya ja ringetteä. LeBron James menestyi koripallon ohella myös amerikkalaisessa jalkapallossa.

Olympiavoittaja Korjus kilpaili nuorena kahdessatoista eri lajissa.

Toisaalta taas esimerkiksi Tiger Woods erikoistui golfiin ja Andre Agassi tennikseen jo vaippaiässä. Ovatko nämä esimerkit poikkeustapauksia, outliereita, vai onko monilajisuudesta tai varhaisesta erikoistumisesta aidosti hyötyä urheilun huipulle kiipeämisessä?

Urheilijan polku on keskeinen käsite kilpa- ja huippu-urheilussa. Urheilijan polku on teoreettinen malli urheilijan harjoittelusta ja kilpailemisesta eri ikävaiheissa. Outi Aarresola (2016) tutki väitöstutkimuksessaan sosiaalistumista urheiluun ja siihen liittyviä urheilijoiden polkuja. Yksi Outin tutkimuksen keskeisiä havaintoja oli, että ei ole olemassa vain yhtä ainoaa ”oikeaa” urheilijan polkua. Tämä kannattaa pitää mielessä, kun pohdiskellaan mikä on hyväksi tai huonoksi nuorelle urheilijalle. Runsaasti tunteita herättävä ja mielipiteitä jakava kysymys on se, kuinka varhain urheilijan kannattaa erikoistua omaan lajiinsa ja kuinka paljon kannattaa harrastaa oman lajin rinnalla muita urheilulajeja.

Tutkittua tietoa: Menestyjien taustalta löytyy useita lajeja

Hill, McConnell, Forster & Moore (2002) tutkivat yli 800 olympiaurheilijan taustoja. Tutkijat tekivät mm seuraavia havaintoja:

  • olympiaurheilijat olivat kaikki hyvin aktiivisia lapsena ja nuorena, ennen 14. ikävuottaan he harrastivat 2,6–3,5 eri lajia
  • huipulle pääsy kesti noin 12–13 vuotta
  • iän myötä oheislajien määrä väheni: 15–18-vuoden iässä lajien määrä oli 2,6–2,8 ja 19–22-vuoden iässä lajeja oli 1,6
  • pojat aloittivat oman päälajinsa harjoittelun 12-vuotiaana ja tytöt hieman aikaisemmin, 11,5-vuotiaana

Hornig, Aust & Güllich (2016) vertailivat Saksan Bundesliigassa pelanneiden jalkapalloilijoiden harjoitustaustoja 4.–6. divisioonan pelaajiin. Huipulle yltäneet pelaajat erosivat divaripelaajista muun muassa siinä, että heillä oli tilastollisesti merkitsevästi enemmän muita lajeja jalkapallon ohella ja he myös erikoistuvat omaan lajiinsa myöhemmin. Tässä tutkimuksessa erityisen mielenkiintoinen oli se havainto, että muita lajeja harrastettiin perin vähän, vain noin kerran viikossa. Vaikutus oli kuitenkin sen verran suuri, että kyse ei ollut sattumasta. Sattuman poissulkeminen onkin juuri yksi tieteen tekemisen kulmakivistä.

Güllich (2017) myös vertaili Olympialaisissa, MM-kisoissa tai EM-kisoissa mitalin saavuttaneita saksalaisia urheilijoita samoissa kilpailuissa mitalien ulkopuolelle jääneisiin urheilijoihin heidän harjoitustaustojensa suhteen. Koehenkilöjoukko oli saavutuksiltaan hyvin vaikuttava, mukana oli 38 olympiavoittajaa tai maailmanmestaria. Mitalistit erosivat ei-mitalisteista sen suhteen, että he aloittivat harjoittelun omassa päälajissaan myöhemmin ja harjoittelivat omaa lajiaan lapsuudessa ja nuoruudessa vähemmän, mutta harrastivat muita lajeja enemmän. Mitalistit erikoistuivat myöhemmin omaan lajiinsa kuin ei-mitalistit. Mitalistien harrastamat muut lajit eivät yleensä olleet heidän päälajiensa kaltaisia.

Andre Agassi erikoistui tennikseen jo vauvaiässä.

Siirtovaikutus tekee monilajisuudesta hyödyllisen

Renè Wormhaudt sanoo eri urheilulajeista osuvasti: ”Kaikki on ihmisten liikettä, ainoastaan alusta, säännöt ja materiaalit vaihtelevat.” Monilajisuuden etuja perustellaan usein siirtovaikutusilmiöllä. Toisessa lajissa opitaan taitoja tai kehitetään ominaisuuksia, jotka siirtyvät omaan päälajiin.

Siirtovaikutukselle on useita selitysmalleja. Seidlerin (2010) mukaan motoriset taidot voivat siirtyä eri lajeista ja tekniikoista toiseen. O’Keeffe, Harrison & Smyth (2007) osoittivat interventiotutkimuksessaan yläkauttaheiton liikemallin siirtyvän sulkapallon clear-lyöntiin ja keihäänheittoon. Vastaavanlaisia esimerkkejä on lukuisia: frisbeen heitto & tenniksen rystylyönti, yksi vs. yksi -puolustus koripallossa ja jalkapallossa, tiikerisyöksy lentopallossa & squashissa jne.

Toinen siirtovaikutuksen selitys liittyy havainnointiin ja päätöksentekoon. Taktinen tietoisuus, mallien tunnistaminen, tilan skannaus ja päätöksen teko ovat näköaistiin perustuvia elementtejä, jotka ovat samankaltaisia eri lajeissa (Butler & Griffin 2005). Berry, Abernethy & Coté (2008) tutkivat hyviä ja huonoja päätöksentekijöitä australialaisessa jalkapallossa AFL-ammattilaisliigassa. Hyvät päätöksentekijät olivat pelanneet lapsuudessaan useampia invaasiopelejä (korispallo, jalkapallo, maahockey). Näissä peleissä opitut päätöksentekotaidot vaikuttivat positiivisesti aussifutiksessa tarvittaviin päätöksentekotaitoihin.

Mikäli lajien säännöt, strategiat tai tekniikat ovat samankaltaiset, kuten esimerkiksi koripallo–korfball tai voimistelu–uimahypyt tai tennis–padel, puhutaan käsitteellisestä siirtovaikutuksesta. Sama ilmiö on kyseessä, kun pelataan käsipalloa sisällä tai ulkona, tennistä eri alustoilla jne.

Myös fyysisten ominaisuuksien suhteen voi olla siirtovaikutusta. Eri lajeissa voi olla samankaltaisuuksia voiman, nopeuden, notkeuden, kestävyyden tai koordinatiivisten kykyjen suhteen. Hyvä esimerkki tästä on pyöräilyllä hankitun kestävyyden hyödyntäminen pikaluistelussa.

Koettu pätevyyskin voi siirtyä lajista toiseen. Pätevyyssiirtovaikutuksesta on kyse, kun itseensä luottava judoka menestyy jalkapallossa.

Yksipuolinen kuormitus voi altistaa vammoille

Rugg, Kadoor, Feeley & Pandya (2017) tutkivat NBA:n ensimmäisen kierroksen varauksia vuosien 2008 ja 2015 väliltä. Tutkimuksen kohdejoukon muodostivat 237 koripalloilijaa, joista 15 % oli “monilajiurheilijoita” ja 85 % “yhden lajin urheilijoita”. Monilajiurheilijoilta jäi vähemmän pelejä väliin, he osallistuivat 78,4 % peleistä, kun yhden lajin urheilijat pelasivat 72,8 % peleistä. Monilajiurheilijoilla oli vähemmän vakavia loukkaantumisia (25 %) kuin yhden lajin urheilijoilla (43 %). Monilajiurheilijoiden ura NBA:ssa oli myös pidempi, eli heidän pelaajasopimuksiansa jatkettiin useammin kuin yhden lajin urheilijoilla.

Haittaako monilajisuus tekniikkaharjoittelua, pitääkö kuitenkin erikoistua aikaisin?

Taidot opitaan vain ja ainoastaan harjoittelemalla. Kuinka paljon pitää harjoitella riippuu tietysti opeteltavasta tehtävästä ja oppijasta. Jonkinlaisia viitearvoja antavat Coté, Baker & Abernethy (2007). Tutkijoiden mukaan uuden liikesuorituksen oppiminen edellyttää noin 3000 yritystä (vältän tässä sanaa toisto, Nikolai Bernsteinin mukaan kyse ei ole liikesuorituksen vaan ongelmanratkaisuprosessin toistamisesta – repetitions without repetitions). Noin 20 000 yrityksen jälkeen koordinaatiomalli alkaa olla hyvä, ja noin 100 000 yrityksen jälkeen liikemallit ovat pysyviä myös vaihtelevissa olosuhteissa. Tällaisiin lukemiin yltäminen edellyttää määrätietoista harjoittelua, josta Ericsson, Krampe ja Tesch-Römer (1993) käyttävät nimitystä ”deliberate practice”.

Urheilulajien välillä on eroja sen suhteen, kuinka aikaisin tulisi erikoistua. Law, Cotè & Ericsson (2007) vertasivat eliittitason rytmisen voimistelijoita kv. tason voimistelijoihin ja havaitsivat, että huippuvoimistelijat olivat osallistuneet vähemmän muiden lajien ja aktiviteettien harrastamiseen. Lisäksi menestyjät olivat käyttäneet kv. tason voimistelijoita enemmän aikaa baletti-, tekniikka-, sarja- ja kuntoharjoitteluun. Rytminen voimistelu on esimerkki lajista, jossa tekniikkaharjoittelu vie niin paljon aikaa ja energiaa, että muiden lajien harrastaminen ei ole mahdollista.

Urheilijan polkumalleja on monenlaisia

Tutkimuksiin perustuen asiantuntijat ovat rakentaneet erilaisia teoreettisia malleja urheilijan uran hahmottamiseksi. Cotén malli perustuu lapsuudessa ja nuoruudessa eri lajeista kerättyihin kokemuksiin, jotka sitten päälajin valinnan ja harjoittelun myötä jalostuvat lajiominaisuuksiksi. Ericssonin mallissa puolestaan korostuu oman lajin harjoittelumäärä. Paul Ford on lanseerannut erityisesti jalkapalloon nk. varhaisen kiinnittymisen mallin, jossa omaa lajia harjoitellaan määrätietoisesti jo pienestä pitäen. Jalkapallon rinnalla harrastetaan muita lajeja, jotka vähitellen väistyvät antaen tilaa päälajin harjoittelulle. Wormhaudt ja Davids ovat yhdistelleet eri mallien parhaita puolia, heidän hengentuotoksensa on Athletic Skills Model, joka painottuu urheilijan polun taitoasioiden tarkasteluun. Tässä mallissa urheilijan polku alkaa urheilua tukevasta monen lajien harrastamisesta. Sitä seuraa urheilua hyödyttävän oheislajin, kuten esimerkiksi parkourin harrastaminen. Vähitellen siirrytään oman lajin tukiharjoittelun kautta oman lajin erikoisharjoitteluun.

Voisiko koululiikunta toimia monilajisuuden tarjoajana?

Monilajisuus on usein hyvin haasteellista toteuttaa arjen kiireiden keskellä. Vantaan kaupungin yläkoulujen urheiluluokille vuonna 2016 pyrki 565 nuorta urheilijaa. Heistä ainoastaan 24:llä oli useampi kuin yksi laji (4,2 %). Yksi houkutteleva ajatusmalli on se, että koululiikunta tarjoaisi nuorelle urheilijalle tarkoituksenmukaisen kakkoslajin. Kuten esimerkiksi Pohjois-Haagan yhteiskoulu Helsingissä ja Kilpisen koulu Jyväskylässä ovat osoittaneet, koulupäivän yhteyteen on täysin mahdollistaa järjestää harjoitteluaikaa jopa kymmenen tuntia viikossa. Tämä koululiikunnan resurssi oikein käytettynä voi tarjota nuorelle urheilijalle monilajisuuden edut ja samalla vapauttaa seuroissa tapahtuvalle lajiharjoittelulle tärkeälle tekniikkaharjoittelulle aikaa.

Taitotohtorin vuoden sitaattipalkinto menee Matti Henttiselle, joka totesi 19.12. Helsingin Sanomien haastattelussa, että ”Eettisesti kestävää uskomustietoa ei kannata kumota tieteellisesti.” Mitäpä tuohon voi enää sanoa.

Terveisin,
Taitotohtori

Kirjoittajasta

sami_kalaja

Sami Kalaja
Johtaja, LitT
Taitovalmennuksen asiantuntija
sami.kalaja@kihu.fi

Aikaisemmat kirjoitukset