Liikunta- ja urheilutaitojen oppimisen tarkastelussa on syytä huomioida kasvun ja kehityksen vaikutus taitavuuteen. Ihmisen elimistön eri osat kehittyvät eri tahdilla ja joskus liikuntataitojen paraneminen voi olla seurausta esimerkiksi aistielimien kypsymisestä. Alakouluikäisellä lapsella saattaa olla vaikeuksia hahmottaa liikkuvaa kohdetta kiinniottotilanteissa. Kun lapsen silmä kasvaa lopulliseen kokoonsa, niin nämä vaikeudet voivat hävitä.

Aivotutkimus on osoittanut ihmisen kykenevän oppia koko elämänsä ajan. Lukuisista yrityksistä huolimatta liikunta- ja urheilutaitojen oppimiselle ei ole löydetty erityisiä herkkyyskausia. Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä taitoharjoittelua.

Muisti ja sen rakenteet ovat hyvin keskeinen osa taitojen oppimista ja taitovalmennusta.
Taitoharjoittelun tavoitteena on saada aikaan pysyviä muutoksia urheilijan kyvyssä tuottaa liikkeitä. Tällöin taito on tallennettu enemmän tai vähemmän pysyvästi pitkäkestoiseen muistiin. Polkupyörällä ajo on esimerkki suorituksesta, joka useimmilla ihmisillä on jäänyt mieleen pysyvästi. Ihminen vastaanottaa jatkuvasti informaatiota omasta kehostaan ja ympäristöstään eri aistiensa välityksellä. Eräiden arvioiden mukaan ainoastaan yksi miljoonasosa tästä informaatiosta tulee tietoisuuteemme. Aistimukset säilyvät sensorisessa puskurimuistissa muutaman sekunnin ajan ja häviävät sitten. Näköaistin osalta puhutaan ikonimuistista ja kuuloaistin osalta kaikumuistista. Kaikumuistin avulla urheilija voi esimerkiksi mekaanisesti toistaa viimeiset sanat valmentajan antamista ohjeista, vaikka hän ei olisikaan aktiivisesti kuunnellut ohjeiden antoa. Urheilussa hyvin keskeisiä ovat urheilijoiden kinesteettiset aistimukset, eli se miltä liike tuntuu.

Jos aistien vastaanottamaan informaatioon kiinnitetään huomiota, työmuisti alkaa toimia. Työmuisti on väliaikainen varastointipaikka tiedolle. Työmuistin avulla muistamme esimerkiksi luettelosta katsomamme puhelinnumeron, kun näppäilemme sen kännykkäämme. Työmuistin kapasiteetti on rajallinen, ihminen muistaa keskimäärin 7 +- 2 yksikköä. Ekspertti eroaa noviisista siinä, että hän pystyy niputtamaan yhteen yksikköön enemmän tietoa. Pesäpallon huippulukkari näkee yhdellä vilkaisulla ulkokentän ryhmittymisen, kun aloitteleva syöttelijä joutuu katsomaan jokaisen pelaajan sijainnin erikseen.

Työmuistissa tapahtuvan prosessoinnin seurauksena informaatio tallentuu pitkäkestoiseen säilömuistiin, jonka kapasiteetti on käytännössä rajaton.
Liikuntataitojen muistamisen erityispiirre on se, että liikemuisti sijaitsee aivojen tiedostamattomalla alueella. Automaatiotason suoritus tulee ”selkäytimestä”, eikä osaamista välttämättä tiedosteta. Valmentajan on hyvä tiedostaa tämän liikemuistin ominaisuus, sillä automatisoituneen liikkeen nostaminen tietoisuuteen yleensä häiritsee liikettä ja tekee siitä kömpelön ja epätaloudellisen.

Eri aisteilla on tärkeä merkitys urheilijan oppimisessa. Kuten edellä todettiin, urheilija havainnoi aistiensa välityksellä ympäristöään (sekä mahdollisesti myös itseään) ennen suoritusta, sen aikana ja suorituksen jälkeen.

Eri aisteista keskeisimmässä roolissa on näköaisti. Hyvä esimerkki näköaistin hallitsevuudesta on tilanne, jossa istutaan auton ratissa liikennevaloissa. Vaikka muut aistit kertovat, että jalka on tiukasti jarrupolkimella ja auton moottori tyhjäkäynnillä, niin viereisen auton lähtiessä liikkeelle tulee aistimus oman auton liikkumisesta. Myös kuuloaisti on yllättävänkin merkityksellinen. Pallopelissä usein yllättävä ääniaistimus rikkoo ennakoinnin. Esimerkiksi squashissa pallon osuma mailan kehykseen kuulostaa erilaiselta kuin normaali lyönti ja usein tällaisesta ”pokalyönnistä” seuraa epäonnistuminen, vaikka lyönti itsessään olisikin helppo. Kun huippumeloja ei kunnolla kuule, kuinka mela osuu veteen, esimerkiksi kylmällä ilmalla päässä olevasta lakista johtuen, hänen tuntumansa melatekniikkaan saattaa heikentyä. Eri urheilulajeissa korostuvat eri aistit. Kamppailulajit, kuten paini tai judo edustavat lajeja, joissa tuntoaistin merkitys on korostunut. Tuntoaistin avulla ottelija saa vihjeitä vastustajan toiminnoista. Useissa esteettisissä urheilulajeissa, joissa liikeilmaisu on tärkeää, korostuu lihas- ja nivelaisti. Tanssija tarvitsee tarkkaa tietoa siitä, missä asennossa hänen kehon eri osansa ovat. Urheilusuorituksissa eri aistit integroituvat yhdeksi tarkoituksenmukaiseksi kokonaisuudeksi, puhutaan sensorisesta integraatiosta. Käytännön harjoittelussa hyväksi menetelmäksi on osoittautunut aistien herkistäminen toisia aisteja pois sulkemalla. Silmät kiinni tekeminen on erittäin toimiva metodi lähes lajissa kuin lajissa.

Tarkkaavaisuuden kohteella on vaikutusta liikesuoritusten sujuvuuteen. Aloittelijan tarkkaavaisuus on suoritushetkessä ja liikkujan omassa kehossa. Taitavien urheilijoiden tarkkaavaisuus on oman kehon ulkopuolella ja tulevaisuudessa. Noviisipujottelija keskittyy jalkojensa asentoon ja siihen porttiin, jonka läpi hän on juuri laskemassa. Eksperttilaskija puolestaan keskittyy portteihin ja vieläpä pari porttia eteenpäin. Oman liikunnan tarkkaileminen tekee usein liikkumisesta kömpelöä. Hyvin kuvaava on englanninkielinen ilmaisu ”paralysis by analysis”. Selityksenä tälle ilmiölle mainitaan hermoimpulssien kulkureitit hermostossa ja aivoissa. Automaattisesti tehty liike tapahtuu alempien aivokerrosten ohjauksessa, vanhan sanonnan mukaan liike tulee selkäytimestä. Kun liikettä tarkkaillaan hyvin tietoisesti, signaalit kiertävät motorisen aivokuoren kautta, jolloin ohjaus on hitaampaa ja epätarkempaa.

Motivaatio on se voima, joka saa ihmiset toimimaan. Motivaatiota voidaan luokitella jatkumolla sisäinen motivaatio – ulkoinen motivaatio. Sisäisesti motivoitunut urheilija osallistuu toimintaan toiminnan itsensä takia, kun taas ulkoisesti motivoitunut urheilija urheilee ulkoisten palkkioiden kannustamana. Itsemääräämisteorian mukaan ihmisen psyykkisen hyvinvoinnin perustana ovat seuraavat kolme tekijää; koettu pätevyys, koettu autonomia ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus. Jos ihminen kokee olevansa hyvä siinä mitä hän tekee, hänen koettu pätevyytensä on korkea. Jos taas ihminen kokee saavansa itse vaikuttaa häntä itseään koskeviin asioihin, on hänen koettu autonomiansa korkea. Kolmas psyykkisen hyvinvoinnin elementti on sosiaalinen yhteenkuuluvuus. Jos ihmisellä on hauskaa muiden ihmisten kanssa ja hän tuntee kuuluvansa ryhmään, hän kokee sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Koettua pätevyyttä voi osoittaa tavoiteorientaatioteorian mukaan tehtävä- tai kilpailusuuntautuneesti. Kilpailusuuntautunut urheilija saa tyydytystä muiden voittamisesta, paremman tuloksen tekemisestä ja vieläpä vähemmällä yrittämisellä. Tehtäväsuuntautunut urheilija iloitsee parhaansa yrittämisestä, omasta edistymisestään, oppimisesta ja muiden kanssa yhteistyöstä. Kaikissa urheilijoissa on piirteitä sekä kilpailu- että tehtäväsuuntautuneisuudesta, mutta yleensä jompikumpi piirre on vallalla. Oppimisen kannalta tehtäväsuuntautuneisuus on kilpailusuuntautuneisuutta parempi vaihtoehto. Kilpailu kuuluu oleellisena osana kilpaurheiluun, mutta tarkoituksenmukaisinta lienee kuitenkin käyttää kilpailun elementtiä maltillisesti silloin, kun opetellaan suoritustekniikkaa. Jos urheilijan pääasiallinen mielenkiinto on voittamisessa, niin oppimisen kannalta tärkeät elementit saattavat jäädä hyvinkin kauas taka-alalle.

Oppiminen on aktiivinen prosessi, jossa vastuun kantaa oppija itse. Kukaan ei voi oppia toisen puolesta. Taitovalmentajan tärkeimpiä tehtäviä onkin luoda edellytykset oppimiselle ja kannustaa urheilijaa oppimaan. Oppiminen on seurausta harjoittelusta. Kuten edellä todettiin, niin kasvu ja kehitys saattavat vaikuttaa liikuntataitoihin positiivisesti, tässä ei kuitenkaan ole kysymys oppimisesta. Oppiminen vaatii aina toteutuakseen harjoittelua. Oppimisprosessin myötä aivoissa tapahtuu muutoksia. Tällaisia muutoksia ovat uusien hermosoluyhteyksien syntyminen, olemassa olevien yhteyksien vahvistuminen, uusien aivosolujen syntyminen sekä käyttämättömien hermosoluyhteyksien kuihtuminen. Oppimisen perustana olevat muutokset aivoissa eivät tapahdu hetkessä, oppiminen ottaa aikansa. Esimerkiksi uuden aivosolun kypsyminen kestää noin kuukauden ajan. Taitovalmentajan on hyvä tiedostaa tämä oppimisen vaatima aika ja olla kärsivällinen tulosten saavuttamisen suhteen. Oppimistilanteen tunteilla on yllättävän suuri merkitys oppimisen tehokkuuteen. Hauskuuden ja viihtyvyyden on todettu edistävän oppimista, kun taas stressi on oppimiselle haitallista, sillä stressin seurauksena aivoihin erittyvä kortisoli heikentää neuraalista muovautuvuutta. Häpeän tunne ja nolatuksi tulemisen pelko ovat oppimisen suuret viholliset. Mikäli urheilijan kaikki energia suuntautuu nolaamisen välttämiseen, oppimiselta on turha odottaa ihmeitä. Oppiminen on aktiivinen prosessi, jossa keskeisimmässä osassa on urheilija itse. Aikaisempi oppimiskäsitys korosti valmentajan merkitystä, nykykäsityksen mukaan kuitenkin jokainen tekee oman oppimisensa itse. Oppiminen on myös hyvin yksilöllinen prosessi. Taitovalmennuksen tekee haasteelliseksi se, että vanhan sanonnan mukaan taitoja voi opettaa vain yhdelle ihmiselle kerrallaan.

Taitovalmentajan on hyvä selvittää itselleen ero oppimisen ja suorituskyvyn välillä. Suorituskyky kuvastaa urheilijan kykyä suorittaa liike tietyllä hetkellä. Oppiminen puolestaan on pysyvää ja pitkäkestoista. Tietynlaisella harjoittelulla, kuten toistamalla samaa suoritusta, voidaan kyllä hetkellisesti parantaa suorituskykyä. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti sitä, että liikesuoritus kyetään toistamaan onnistuneesti myös jonkin ajan päästä. Oppiminen on pysyvä muutos urheilijan kyvyssä tuottaa liikettä. Asetelman tekee hämmentäväksi se, että sellainen harjoittelu, joka on oppimisen kannalta tarkoituksenmukaista tuntuu opetteluvaiheessa vaikealta.

Taitojen oppimisessa on eri vaiheita. Oppiminen alkaa opeteltavan asian kognitiivisella hahmottamisella. Ensin urheilija selvittää itselleen mistä opeteltavassa liikkeessä on kysymys. Ensimmäiset yritykset tehdä liikesuoritus ovat kömpelöitä ja epätaloudellisia. Eri yritysten välillä on paljon vaihtelua. Oppijan tarkkaavaisuus voi olla suorituksen kannalta hyvinkin epäoleellisissa kohteissa. Huomio on kokonaan taidon suorittamisessa, ympäristön havainnointi on vähäistä. Tälle oppimisen vaiheelle on tyypillistä runsas ääneen ajattelu. Valmentaja voi tukea kognitiivisen vaiheen oppimista ohjaamalla suoritusta oikeaan suuntaan. Hyvä malli auttaa oppijaa muodostamaan käsitystä opeteltavasta asiasta. Oppimisen eri vaiheista juuri tämä kognitiivinen vaihe tarvitsee runsaasti palautetta.

Taitotason edetessä oppija löytää yhteyksiä aikaisemmin opittujen asioiden ja opeteltavan taidon välille. Tätä vaihetta kutsutaan assosiatiiviseksi vaiheeksi. Hän kykenee vähitellen hyödyntämään olemassa olevaa liikevarastoaan ja aikaisempia kokemuksiaan. Taitotaso alkaa vähitellen vakiintua ja eri yritykset muistuttavat toisiaan, ailahtelevaisuus vähenee. Suoritus muuttuu pikku hiljaa yhä taloudellisemmaksi ja oppijan tarkkaavaisuus kiinnittyy onnistumisen kannalta oleellisiin kohteisiin. Tätä oppimisen vaihetta kutsutaan assosiatiiviseksi vaiheeksi. Assosiatiiviselle vaiheelle on tunnusomaista runsas tekeminen. Valmentaja voi tukea oppimista järjestämällä runsaan harjoittelun mahdollistavan toimintaympäristön. Oppimiselle tulee antaa tilaa, liiallinen palautteen antaminen assosiatiivisessa vaiheessa vaikuttaa oppimiseen häiritsevästi. ”Tekemällä oppii” on hyvä iskulause tähän oppimisen vaiheeseen.

Taidon oppimisen viimeinen vaihe on automaatiotaso. Suoritus on sujuva ja taloudellinen ja se pystytään tekemään myös muuttuvissa olosuhteissa. Urheilija kykenee tekemään liikkeet ilman tietoista ponnistelua. Tietoinen tarkkaavaisuus voi suuntautua kokonaan ympäristöön, suoritusta ei tarvitse tietoisesti ohjata, vaan se tulee automaattisesti ”selkäytimestä”. Valmentajan kannattaa kunnioittaa tiedostamatonta osaamista. Automaatiotason suorituksen nostaminen tietoisuuteen saattaa kömpelöittää ja hidastaa suoritusta. Runsas vaihtelu harjoittelussa auttaa urheilijaa kehittämään kykyä korjata suoritusta liikkeen aikana. Taitava valmentaja varioi liiketehtävää ja/tai toimintaympäristöä ja tarjoaa näin hedelmällisen kasvualustan taidon kehittymiselle.

Liikuntataitojen oppimista tapahtuu sekä tiedostaen että tiedostamatta. Kun tietoisesti opetellaan ja opitaan jotakin, kyse on eksplisiittisestä oppimisesta. Tyypillinen tilanne tästä on tekniikkaharjoitus, jossa erilaisten harjoitteiden ja drillien avulla pyritään parantamaan suoritustekniikkaa. Kuitenkin yllättävän suuri osa liikunta- ja urheilutaitojen oppimisesta on tiedostamatonta eli implisiittistä. Urheilija oppii, vaikka hän ei välttämättä itse sitä tiedosta. Esimerkkinä voisi olla vaikka epätasaisella alustalla pihapeleissä opittu hyvä pallonkuljetustaito.

Yksi keskeisimpiä käsitteitä taitoharjoittelussa on siirtovaikutuksen käsite. Urheilussa siirtovaikutuksella ymmärretään jonkin liikkeen tai suorituksen vaikutusta toiseen liikkeeseen. Siirtovaikutusta on olemassa kolmenlaista; positiivinen siirtovaikutus, negatiivinen siirtovaikutus ja bilateraalinen siirtovaikutus. Positiivinen siirtovaikutus on kaiken urheiluharjoittelun perusta. Harjoituksissa opetellut asiat hyödynnetään kilpailusuorituksissa. Positiivista siirtovaikutusta on myös liikkeen vaikutus toiseen liikkeeseen. Esimerkiksi permannon puolivoltin oppiminen helpottaa urhonhypyn oppimista. Negatiivinen siirtovaikutus on kyseessä, kun jokin suoritus häiritsee tai sotkee toisen suorituksen oppimista tai tekemistä. Manuaalivaihteisella autolla ajamaan oppinut henkilö saattaa vahingossa painaa automaattivaihteisen auton jarrua. Negatiivista siirtovaikutusta ei kuitenkaan kannata pelätä. Sitä esiintyy yleensä oppimisen alkuvaiheessa ja varsin lyhyen aikaa.
Bilateraalinen siirtovaikutus toimii raajojen välillä. Kun toinen käsi tai jalka oppii jonkin suorituksen, niin myös toinen käsi tai jalka oppii samaa suoritusta, vaikka ei harjoittelisi ao. suoritusta lainkaan. Bilateraalinen siirtovaikutus tarkoittaa käytännössä sitä, että liikkeet kannattaa tehdä myös ”väärältä puolelta” tai peilikuvana. Lisäarvoa tälle menetelmälle antaa lihastasapainon kohentuminen.

Jokainen urheilija oppii omalla yksilöllisellä tavallaan. Kaikki ihmiset oppivat useiden aistien avulla, mutta yleensä joku oppimiskanava on muita dominoivampi. Visuaalinen oppija oppii parhaiten näkemällä. Hänelle tärkeää on nähdä mallisuoritus. Visuaalinen oppija hyötyy näytöistä, kuvista ja videoiden katselusta. Auditiivinen oppija oppii kuulemalla. Auditiivista oppijaa helpottaa kun opeteltava asia selitetään sanallisesti. Auditiivinen oppija hyötyy myös liikkeen rytmin kuulemisesta. Kinesteettiseen oppijaan istuu hyvin slogan ”learning by doing”. Kun kinesteettinen oppija saa aistimuksia itse tekemästään liikkeestä, hän kykenee hyödyntämään nämä aistimukset oppimisessaan. Laadukas taitovalmennus tunnistaa yksilön oppimiskanavan ja tarjoaa jaettavan informaation henkilökohtaisesti parasta kanavaa myöten. Tilanteissa, joissa läsnä on runsaasti oppijoita, kuten joukkuelajit, opeteltava asia kannattaa esittää kaikkia edellä mainittuja kanavia hyödyntäen. Näin varmistetaan informaation perillemenoa kaikille yksilöille.

Toinen tapa tarkastella yksilön tapaa oppia, on oppimistyylien luokittelu. Oppimistyylit voidaan jakaa erilaisille jatkumoille sen perusteella, kuinka oppija käsittelee informaatiota. Aktiivinen oppija tahtoo kokeilla asioita, kun taas reflektiivinen oppija pohdiskelee jälkikäteen. Järkeilevä oppija pyrkii jäsentämään opeteltavan asian loogisesti, kun taas intuitiivinen oppija luottaa vaistoonsa. Visuaalinen oppija tukeutuu näköaistiinsa, verbaalinen oppija kuuloaistiinsa. Sekventiaalinen oppija etenee mieluiten vaihe kerrallaan, globaali oppija hahmottaa opeteltavan asian kokonaisuutena.

Yksi oppimiseen liittyvä muuttuja on oppimisnopeus. Nopeaa oppijaa on perinteisesti pidetty hyvänä oppijana. Viime aikaiset tutkimukset kuitenkin osoittavat, että nopea oppiminen ei välttämättä ole lahjakkuustekijä. Monesti nopea oppija ei ole valmis näkemään sitä vaivaa, mitä taidon oppiminen kunnolla edellyttää. Nopeat oppijat saattavat tyytyä taidon osaamisen pintatasoon. On havaittu, että hitaammin oppivat urheilijat oppivat syvemmin ja jäsentyneemmin ja heidän oppimistuloksensa ovat usein pysyvämpiä kuin nopeilla oppijoilla.

Taitojen oppiminen perustuu harjoitteluun. Mikään muu tekijä ei voi korvata käytännön harjoittelua. Yleinen sanonta; tekemällä oppii, pitää täysin paikkaansa. Arvostettu lahjakkuus- ja taitotutkija Anders Ericsson tutki menestyneitä viulisteja ja havaitsi, että huipulle päässeillä muusikoilla oli takanaan vähintään 10 000 tuntia laadukasta harjoittelua. Tämä työmäärä löytyi kaikkien huippuviulistien taustalta. Ericsson laajensi tutkimuksena koskemaan myös urheilua ja sama harjoittelun määrä osoittautui olevan edellytyksenä kansainväliselle huipulle pääsemiseen myös urheilussa. Ericssonin 10 000 tunnin sääntöä on kritisoitu ja Ericsson itsekin on täsmentänyt arvioitaan, mutta niin tai näin, huipulle ei päästä ilman runsasta harjoittelua. Oppiminen on siis vahvasti kytköksissä harjoittelun määrään. Harjoittelun määrän ja oppimisen välillä vallitsee logaritminen yhteys, jonka mukaan harjoittelun alussa eteneminen on nopeaa, kun taas taidon huipputasolla pienetkin edistysaskeleet edellyttävät runsaasti työn tekoa.

Taitojen opettelu ei kuitenkaan ole identtisten toistojen suorittamista. Nikolai Bernsteinin mukaan taitoharjoittelussa on kyse ongelmanratkaisuprosessin toistamisesta. Koska jokainen suoritus on aina erilainen, niin samanlaisen suorituksen toistaminen on mahdotonta. Sen sijaan toistetaan yritystä ratkaista ongelma (esimerkiksi pallon heittäminen koriin).

Sopivan haasteellisuustason löytäminen harjoituksiin on yksi taitovalmentajan avaintehtävistä. Valmentaja voi muokata tehtävän vaikeutta yksilöllisesti jokaiselle urheilijalle sopivaksi muuntelemalla aika- ja tarkkuusvaatimuksia sekä muokkaamalla harjoitteluympäristöä. Vaatimalla suoritukset tarkemmin, nopeammin ja muuttuvissa olosuhteissa, voidaan säädellä opeteltavan asian haasteellisuutta. Perinteinen helposta vaikeaan –etenemisjärjestys ei välttämättä ole paras mahdollinen. Sopivan kokoiset haasteet, joissa onnistumisen eteen pitää nähdä vaivaa ja haasteet, jotka vaikeutuvat taitotason parantuessa, ovat oppimiselle edullisia.

Liikuntataidot muodostavat hierarkian, jossa ensin ovat perusliikuntataidot, joiden päälle rakentuvat varsinaiset lajitaidot. Laaja liikevarasto, jossa perusliikuntataidot ovat kunnolla hallinnassa helpottaa, tehostaa ja syventää lajitaitojen oppimista. Perusliikuntataidot voidaan luokitella monellakin eri tavalla. Paljon käytetty luokittelu on Gallahuen ja Donnellyn käyttämä jako tasapaino-, liikkumis- ja välineenkäsittelytaitoihin. Tasapainotaitoja ovat taittaminen, ojentaminen, kieriminen, kääntyminen, heiluminen, ylösalaiset asennot, pyöriminen, alastulot ja pysähdykset, väistäminen ja tasapainoilu.
Keskeisimpiä liikkumistaitoja ovat kävely, juoksu, hyppääminen tasajalkaa, loikkaaminen, kinkkaaminen, rytmissä hyppääminen, laukkaaminen, liukuminen ja kiipeäminen. Välineen käsittelytaitoihin lukeutuvat heittäminen, kiinniottaminen, potkaiseminen, vangitseminen, iskeminen, sormilyönti, pomputtelu, vierittäminen ja ilmasta potkaiseminen.

Edellä mainitut perusliikuntataidot ovat siis se kivijalka, jolle varsinaiset lajitaidot rakentuvat. Perusliikuntataitojen merkitystä ei voi ylikorostaa. Hyvät perustaidot ovat se kivijalka, jonka varaan luova huippusuoritus rakentuu.
Lajitaitojen luokittelussa on perustaitojen tapaan useita eri jäsentelytapoja. Urheilussa hyvin käyttökelpoista on tarkastella liikehallinta-, havainnointi- ja päätöksentekotaitoja.

Kannattaako taitoharjoittelu keskittää vai hajauttaa? Onko edullisempaa harjoitella paljon lyhyessä ajassa vai harjoitella vähän, mutta usein? Tuleeko opeteltava suoritus pilkkoa pienempiin osiin vai pitääkö harjoitella kokonaissuoritusta? Mikäli tavoitteena on nostaa suorituskyky nopeasti korkealle, esimerkiksi johonkin tärkeään peliin, keskitetty harjoittelu on paikallaan. Pysyvien oppimistulosten saavuttamiseksi on sen sijaan tarkoituksenmukaisempaa jakaa harjoittelu usein toistuviin jaksoihin. Yleensä on tarkoituksenmukaisempaa harjoitella kokonaissuoritusta sen sijaan, että taito pilkottaisiin pienempiin osiin. Tämä riippuu paljolti opeteltavasta taidosta. Mikäli yhden osan irrottaminen kokonaisuudesta ei vaikuta häiritsevästi muuhun suoritukseen, niin sitä voidaan harjoitella omana, irrallisena taitona. Jos taas jonkin vaiheen puuttuminen vaikuttaa oleellisesti muihin vaiheisiin, on taidon palasteleminen kyseenalaista. Esimerkiksi tenniksen syötössä voi olla järkevää harjoitella pallon ylösheittoa omana juttunaan, kun taas mailan taaksevienti ilman edeltäviä liikkeitä on liikerytmin ja painon siirron kannalta keinotekoinen ratkaisu. Mikä sitten on osa ja mikä kokonaisuus. Tämä voi olla vaikeakin määrittelykysymys. Uinnissa on kaksi koulukuntaa sen suhteen, ovatko käsiliikkeet ja potkut omia osataitojaan vai ei. Toiset ovat sitä mieltä, että esimerkiksi vapaauinnin potkuja voi opetella omana itsenäisenä taitona. Toisten mielestä käsiliikkeiden poisottaminen aikaansaa sen, että vartalo ei kierry luontaisesti ja näin ollen potkujen harjoittelu ilman käsiliikkeitä opettaa virheelliseen potkutekniikkaan.

Vaihtelu vai drillit? Urheiluharjoittelun tavoitteena on harjoitella taitoja, joita voidaan hyödyntää kilpailutilanteessa. Hieman pelkistetysti voidaan todeta, että taitosuorituksessa on kolme osaa; liikkeen suunnittelu, liikkeen toteutus ja liikkeen arviointi. Huonoimmillaan drilliharjoittelussa näistä toteutuu ainoastaan keskimmäinen. Toistettaessa drillejä on se vaara, että urheilija tuottaa vastauksen liikeongelmaan työmuististaan, eikä riittävästi mielessään prosessoi opeteltavaa asiaa. Sanotaan, että drillit ilman vaihtoehtoja tuhoavat oppimisen. Taitojen oppiminen tehostuu, kun harjoitteissa on vaihtelua. ”Unohtaminen auttaa muistamaan.” Tämä paradoksi kuvaa osuvasti vaihtelua sisältävää taitoharjoittelua. Kun urheilija välillä unohtaa, kuinka suoritus tehdään ja joutuu mielessään tätä pohtimaan, hän vahvistaa asian tallentumista pitkäkestoiseen muistiin. Ns. randomharjoittelu, jossa harjoiteltavat asiat tulevat satunnaisjärjestyksessä, on osoittautunut oppimisen kannalta erittäin tehokkaaksi, etenkin silloin kun taitotaso on jo jonkinlainen. Opetteluhetkellä suorituskyky on parempi blokkimenetelmässä, jossa harjoitellaan asia kerrallaan. Sen sijaan kun tarkastellaan pysyvää suorituskyvyn muutosta, oppimista, niin random-menetelmä on toimivampi kun blokkimenetelmä.

Saksalainen professori Wolfgang Schöllhorn on tutkinut paljon satunnaisharjoittelua. Hänen tutkimuksensa osoittavat kiistattomasti, että oppiminen tehostuu, kun harjoituksissa on runsaasti vaihtelua. Schöllhornin lanseeraamassa differentiaalioppimisen menetelmässä jokainen harjoite on hieman erilainen kuin muut harjoitteet. Kun urheilija joutuu kerta toisensa jälkeen aktiivisella työllä ratkaisemaan liikeongelman, hän tallentaa oppimansa säilömuistiin. Schöllhornin tutkimusten mukaan kahta samanlaista suoritusta ei ole olemassa. Jos virhe määritellään poikkeamaksi ideaalisuorituksesta ja kuitenkaan liikettä ei ole mahdollista toistaa samanlaisena, niin tästä seuraa väistämättä se, että virheitä ei voi välttää. Nykyaikaisessa taitovalmennuksessa virheet ovat ystäviä, jotka mahdollistavat oppimisen. Koska jokainen liikesuoritus on aina oma ainutkertainen kokonaisuutensa, jonka toimivuus riippuu tilannekohtaisesti oppijasta, opittavasta tehtävästä ja oppimisympäristöstä, niin ihanteellista suoritustekniikkaa ei ole olemassa, ei edes yksilökohtaista. Näin ollen tekniikkaharjoittelun ei tulisi suuntautua täydellisen tekniikan tavoitteluun, vaan virheiden tehokkaaseen korjaamiseen. Nikolai Bernsteinin mukaan taitoharjoittelussa ei ole kyse liikesuoritusten toistamisesta, vaan ongelmanratkaisuprosessin toistamisesta.

Yksipuolinen harjoittelu on yksi urheiluvalmennuksen suurimmista sudenkuopista. Yksipuolisesti toteutettu taitoharjoittelu kaventaa urheilijan potentiaalia tuottaa eri tilanteisiin tarkoituksenmukaisia ongelman ratkaisumalleja. Jopa hyvin suljetun taidon lajeissa, kuten esimerkiksi jousiammunta, monipuoliselle harjoittelulle on löydettävissä perustelut. Monipuolisen taitoharjoittelun mukanaan tuoma laaja liikevarasto erilaisine liikevariaatioineen mahdollistaa urheilijan sopeutumisen tilanteeseen kuin tilanteeseen. Yksipuolisen harjoittelun haittatekijöitä ovat myös ylikuormitus- ja rasitusvammat, lihasepätasapaino ja psyykkinen väsyminen.

Harjoittelun monipuolistaminen tapahtuu helpoiten oppimisympäristöä muokkaamalla. Pienet muutokset suorituspaikoilla pitävät urheilijan vireänä ja auttavat muokkaamaan suoritusta toivottuun suuntaan. Esimerkiksi pieni este ponnistuspaikan ja alastulopaikan välissä ohjaa ponnistuksen suuntautumaan enemmän ylöspäin.

Harjoitteluympäristön psyykkinen ilmapiiri voi olla joko eduksi tai haitaksi taitojen oppimiselle. Oppimisen kannalta paras on tehtäväsuuntautunut ilmapiiri (motivaatioilmasto), jossa tärkeää on jokaisen edistyminen omissa taidoissaan, eikä niinkään keskinäinen paremmuusjärjestys.

Oleellinen osa taitovalmennusta ovat valmentajat antamat ohjeet ja näytöt. Pitääkö näytön olla hyvä? Kuinka paljon urheilija tarvitsee näyttöjä? Aloittelijalle on hyödyllistä saada mahdollisimman hyvä käsitys opeteltavasta asiasta. Huippusuorituksen näkeminen esimerkiksi videolta antaa aloittelijalle hyvä kuvan siitä, mihin ollaan pyrkimässä. Saman huippusuorituksen katselussa pitempään voi piillä se riski, että huippua aletaan matkimaan. Koska jokaisella ihmisellä on oma yksilöllinen tapansa liikkua, niin kutsuttu motorinen käsiala, matkiminen ei välttämättä johda toivottuun lopputulokseen. Esimerkiksi pitkälle urheilijalle optimaalinen suoritustekniikka voi olla hyvinkin erilainen kuin lyhyelle urheilijalle. Yhden huipun matkimisen seurauksena saattaa olla omaan motoriseen käsialaan hyvin heikosti soveltuva suoritustekniikka. Yleinen virhe on näyttää liikaa. Tutkimusten mukaan näyttöjen määrän tulisi olla vain noin kuusi prosenttia urheilijan tekemien yritysten määrästä.

Urheilija tarvitsee oppiakseen palautetta. Taidon alkutaipaleella valmentaja huolehtii palautteen antamisesta. Palaute voi kertoa liikesuorituksesta itsestään tai antaa tietoa lopputuloksesta. Palaute liikkeestä voi esimerkiksi kertoa, että oliko kyynärvarsi pystysuorassa koripallon heitossa ja tieto lopputuloksesta puolestaan kertoo menikö pallo koriin. Palautteen laadun ohella merkityksellisiä seikkoja ovat palautteen määrä ja ajoitus. Ihmisen kyky vastaanottaa ja käsitellä palautetta on rajallinen. Tavallisesti sopiva määrä on yksi tai kaksi asiaa kerrallaan. Täydellinen palautteen puuttuminenkin on parempi asia kuin liian runsas palaute. Nyrkkisääntönä voidaan todeta, että noin joka viidennestä yrityksestä annettu palaute on optimaalinen palautteenantotaajuus. Taitotason kohentuessa vastuu palautteesta siirtyy valmentajalta urheilijalle. Lopullisena tavoitteena on urheilija, joka kykenee itse analysoimaan omaa suoritustaan omien aistimustensa perusteella.

Palautteen määrän ohella palautteen ajoituksella on oma merkityksensä. Ihannetilanteessa palaute annetaan, kun urheilijalla on vielä kinesteettinen aistimus suorituksesta. Kinesteettinen aistimus, eli se miltä liike tuntuu, säilyy aivoissa muutaman kymmenen sekunnin ajan, jonka jälkeen se on mennyttä. Hyvä palaute ohjaa urheilijan prosessoimaan tätä aistimusta. Jos palaute annetaan liian aikaisin, urheilijan aistimus liikkeestä ei ole ehtinyt jäsentyä ja jos taas palaute annetaan liian myöhään, edellä mainittu aistimus ehtii jo poistua. Optimaalinen hetki palautteelle on noin 5 – 10 sekuntia suorituksen päättymisen jälkeen. Oleellista on auttaa urheilijaa itse löytämään palaute suorituksesta, kysymykset ovat selkeästi vastauksia toimivampi tapa antaa palautetta. Palaute voidaan antaa hyvin monella tavalla; valmentaja voi puhua tai näyttää palautteen. Myös ulkoisia apukeinoja, esimerkiksi videoita voidaan käyttää palautteenannossa. Nykyteknologia tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia esimerkiksi videopalautteen antamiseen.

Taitojen oppiminen on yksilöllinen ja aktiivinen prosessi, joka vaatii aikaa ja edellyttää runsaasti tekemistä. Taitovalmennuksen tehtävänä on luoda harjoittelun ja oppimisen mahdollistavia olosuhteita ja ympäristöjä. Liikunta- ja urheilutaitojen oppiminen jatkuu koko eliniän, koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uutta.