Edellyttääkö urheilutaidon oppiminen 10 000 tuntia harjoittelua vai sopivia geenejä?

10000hIkuisuuskysymys perimän ja harjoittelun osuuksista oppimiselle velloo kiihkeänä urheiluväen keskuudessa. Voiko kuka tahansa päästä huipulle, jos vain harjoittelee tarpeeksi? Vai onko huipulle pääsyn edellytyksenä oikeanlainen geeniperimä? Aihe on poikinut useita bestsellereitä, jotka ovat ohjanneet ajattelua voimakkaasti jompaankumpaan suuntaan. Keskeisiä mielipidemuokkaajia ovat muun muassa Malcom GladwellinOutliers” sekä David EpsteininThe sports gene”. Myös Daniel CoylenThe talent code” ja Geoff ColvininTalent is overrated” käsittelevät menestyksen ja harjoittelun välistä yhteyttä kiehtovalla tavalla.

10 000 tunnin maaginen sääntö – faktaa vai fiktiota?

Ruotsalaislähtöinen tutkija Anders K. Ericsson tutki vuonna 1993 berliiniläisiä viulunsoittajia. Hänen koehenkilönsä olivat kaikki aloittaneet soittamisen 5-vuotiaana. 8 vuoden iästä lähtien soittajien harjoittelumäärät alkoivat erkaantua toisistaan siten, että 20-vuotiaana eliittitason viulistit olivat harjoitelleet 10 000 tuntia, hyvät soittajat 8 000 tuntia ja heikomman tason viulistit 4 000 tuntia. Ericsson kollegoineen löysi vastaavan kaltaisen yhteyden harjoittelun ja taitotason välille myös pianisteilla; 20-vuotiaat amatööripianistit olivat harjoitelleet 2 000 tuntia, kun vastaava luku ammattilaisilla oli 10 000 tuntia.

Ericssonin havaintojen innoittamana Malcom Gladwell kirjoitti vuonna 2008 menestysteoksen ”Outliers: The Story of Success”, jossa erilaisten esimerkkien (mm. The Beatles ja Bill Gates) avulla osoitetaan, että kenestä tahansa voi tulla huippu missä tahansa, jos vain harjoittelua tulee riittävä määrä. Ja tuo riittävä määrä on maaginen 10 000 tuntia. Gladwellin kirja näkemyksineen on enemmän tai vähemmän polarisoinut lukijajoukon; toiset vannovat 10 000 tunnin nimiin, kun taas toiset kiistävät moisen rajapyykin olemassaolon. Ericsson itse pesee kätensä koko säännöstä. Hän korostaa, että edellä mainitussa viulistitutkimuksessa 10 000 tuntia oli keskiarvoluku. Klassisen musiikin kilpailuissa voittajilla näyttäisi olevan takanaan noin 25 000 tunnin harjoittelumäärä, joka tarkoittaa kolmen tunnin jokapäiväisellä harjoittelulla yli 20 vuoden rupeamaa.

Meneekö harjoittelu hukkaan, jos geenit ovat “väärät”?

Australialainen Genetic Technologies -firma tarjoaa sadan aussidollarin hintaan testejä, joilla voidaan selvittää, onko testattavilla nopeiden lihassolujen ACTN3-geeniä. Tämän geenin on todettu löytyvän muun muassa parhailta pikajuoksijoilta. Australialaiset urheiluseurat, lähinnä aussifutiksen seurat hyödyntävät geenitestausta pelaajarekrytoinneissaan. Perimällä on kiistatta merkitystä urheilussa. Esimerkiksi kestävyysharjoittelun vaikuttavuus vaihtelee eri yksilöiden välillä, toisin sanoen toiset hyötyvät samasta harjoittelusta toisia enemmän. Perimän merkitystä voidaan arvioida lajien vaatimusten kautta. Puhtaissa ominaisuuslajeissa tietyt synnynnäiset ominaisuudet vaikuttavat paljon, esimerkiksi pyöräilyssä on eittämättä suuri etu hyvästä luontaisesta hapenottokyvystä. Perimä voi olla myös haittatekijä. Arvostelulajeissa, kuten telinevoimistelussa, urheilija saattaa kärsiä vaikkapa länkisääristä tai pihtikintuista, koska jalat eivät tällöin ojennu arvosteluohjeiden mukaisiin linjoihin.

David Epstein kertoo kirjassaan tuoreesta tutkimuksesta, jossa havaittiin baseball-pelaajilla olevan keskimäärin 20/13 -näkökyky, kun normaali-ihmisellä vastaava luku on 20/20. Tämä tarkoittaa, että pelaaja näkee noin kuuden metrin päästä tarkasti sen, minkä tavallinen ihminen näkee vasta noin neljän metrin päästä. Perimästä saatu parempi näkökyky on suunnaton etu, kun lyödään palloa, joka syötetään 18 metrin etäisyydeltä kohti lyöjää 153 km/h nopeudella.

Riittääkö yksin se, että on ”lahjakas”?

On mielenkiintoista, että kun huippumuusikoilta kysyttiin, että kuinka paljon he ovat harjoitelleet, niin usealla muusikolla vastaus on tyrmistyttävä: ”En ole harjoitellut yhtään”. Ilmeisesti huipulle on mahdollista päästä myös viettämällä aikaa soittimen / pallon kanssa ilman tietoista pyrkimystä kehittyä maailman parhaaksi. Tarkoituksellisen leikin käsite liittyy tähän ilmiöön. On kiehtovaa leikitellä ajatuksella, että mitäpä jos harkoissa olisikin niin kiva, että niihin mentäisiin ilman kehittymistavoitteita. Palkitseva toiminta itsessään olisi riittävän motivoivaa. Ja “sivutuotteena” sitten karttuisivatkin maailmanluokan taidot.

Oma lukunsa on sitten 10 000 tunnin kulttisäännön tulkinta. Ammattilaisjääkiekkoilijoilla tehty tutkimus kyllä osoitti, että pelaajilla oli kertynyt harjoittelua keskimäärin 10 000 tuntia. Näistä tunneista kuitenkin vain 3 000 oli määrätietoista ja tarkoituksellista jääkiekkoharjoittelua. On myös olemassa alati kasvava joukko huipputason monen lajin taitajia, joista kukaan ei kuitenkaan ole panostanut 10 000 tuntia kahteen eri lajiin.

Itse allekirjoitan Epsteinin osuvan (jos tosin mekanistisen) näkemyksen, jonka mukaan urheilijaa voisi verrata tietokoneeseen; pelkällä raudalla ei tee mitään ilman sopivaa ohjelmistoa, eikä toisaalta ohjelmistolla ilman konetta. Perimä määrittää tämän rautaosaston ja ympäristö, etupäässä harjoittelu, puolestaan konetta käyttävän ohjelmiston. Olisin kuitenkin optimistinen sen suhteen, että ainakin motoristen taitojen osalta harjoittelun/leikin avulla kyllä voidaan saada ihmeitäkin aikaan. Kuten vanha sanonta kuuluu: ”Ahkeruus kovankin onnen voittaa”.

Kirjoittajasta

sami_kalaja

Sami Kalaja
Johtaja, LitT
Taitovalmennuksen asiantuntija
sami.kalaja@kihu.fi

Aikaisemmat kirjoitukset