Parkour on liikuntalaji, jossa pyritään liikkumaan mahdollisimman sujuvasti, nopeasti ja tehokkaasti paikasta toiseen hyödyntäen ympäristön esineitä ja rakenteita. Tämä liikkuminen tapahtuu muun muassa juosten, kiiveten, hypäten, pyörien ja neljän raajan varassa edeten. Parkourissa korostuu sulava liikkuminen. Esteettinen ulottuvuus yhdistettynä lajin fyysisyyteen tekee parkourista erittäin hyvän liikuntamuodon. Tässä ylistyslaulussani perustelen hieman parkourin erinomaisuutta.
Parkour ja perustarpeiden tyydyttäminen
Motivaatio on se voima, joka saa meidät toimimaan. Tämän hetken ehkä käytetyin viitekehys sisäisen motivaation tutkimuksessa on Edward Decin ja Richard Ryanin (1985; 2000; 2008) luoma itsemääräämisteoria. Teorian mukaan ihmisten käyttäytyminen ja motivaatio ovat seurausta synnynnäisistä tarpeista, joiden tyydyttäminen motivoi ja suuntaa ihmiset tekemään heitä kiinnostavia asioita. Itsemääräämisteorian mukaan perustarpeita ovat koettu pätevyys, autonomia ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus.
Edellä mainitut perustarpeet ja niiden tyydyttäminen laskeutuvat parkourin toimintakulttuuriin hyvin kauniisti. Koettu pätevyys on parkourharrastajan oma käsitys omasta taitavuudesta, joka on kehittynyt vuorovaikutussuhteessa ympäristön kanssa. Parkourin toimintakulttuuri perustuu jatkuvan kehittymisen periaatteelle, jossa harrastajat haluavat alati kehittää omia taitojaan ja kykyjään, tuntevat pätevyyttä ja päättävät itse heille sopivista haasteista. Koko ajan parempaan pyrkiminen on edellytys oppimiselle. Anders Ericsson käyttää kehittymiseen pyrkivästä toiminnasta ilmaisua ”deliberate practice”, joka on tarkoitushakuista, päämäärätietoista toiminta tavoitteen saavuttamiseksi (Ericsson 2016). Parkourin harrastajat oppivat koko ajan lisää. Parkouraaja ei ole koskaan valmis, aina löytyy uusia tapoja edetä paikasta toiseen matkan varrella olevia esteitä sulavasti ylittäen. Parkourin toimintaan on sisäänrakennettuna uusien haasteiden etsiminen. Vanhatkin ”spotit” toimivat uudella tavalla, kun taitotaso kehittyy. Nichollsin (1989) mukaan ihminen voi osoittaa pätevyyttä tavoitteellisessa toiminnassa kahdella eri tavalla. Pätevyys voi perustua itsearvioon, jolloin kyse on tehtäväsuuntautuneisuudesta tai se voi perustua normatiiviseen vertailuun, josta käytetään nimitystä minäsuuntautuneisuus. Kaikissa ihmisissä on piirteitä sekä tehtävä- että minäsuuntautuneisuudesta. Parkourin toimintakulttuurissa kuitenkin korostuu tehtäväsuuntautuneisuus, koska lajissa ei kilpailla. Parkouraajaa kiinnostaa enemmän omien taitojen kehittäminen kuin toisten parkouraajien voittaminen.
Koetulla autonomialla tarkoitetaan yksilön mahdollisuutta vaikuttaa omaan toimintaansa ja säädellä sitä. Parkourissa harrastajalla on vapaus tehdä valintoja ja toimia juuri niin kuin hän itse tahtoo. Suuri autonomian aste on yhteydessä motivaation kehittymiseen sisäiseksi motivaatioksi (Deci & Ryan 2000; Spray et al 2006). Koska parkourin harrastamiseen ei kuulu liiallinen rajoittaminen ja ohjaaminen ulkoapäin, niin innostus toimintaa kohtaan lisääntyy.
Itsemääräämisteorian kolmas kulmakivi – sosiaalinen yhteenkuuluvuus on koetun pätevyyden ja autonomian tavoin luonteva osa parkourharrastusta. Konkreettisimmin sosiaalinen ulottuvuus ilmenee jamikulttuurissa. Jameissa sovitaan yleensä sosiaalisen median kautta lähtöaika ja -paikka ja ryhmänä edetään paikasta seuraavaan. Sosiaalisuutta vahvistaa myös lajiin liittyvä vertaisvalmennus- ja videokulttuuri. On hyvin tavallista, että parkour-eteneminen taltioidaan videolle ja julkaistaan esimerkiksi Youtube-kanavilla. Etenkin GoPro-tyyppisillä action-kameroilla ensimmäisessä persoonassa kuvatut parkour runit ovat tyyppiesimerkki lajikulttuurin tästä ulottuvuudesta.
Perusmotoriikan kehittyminen ja kehittäminen
”Kun kerran keksii parkourin, kuulee siitä ja ehkä kokeilee, ympäristöä alkaa tarkkailemaan aivan uudella tavalla. Voisiko tuon avulla pyörähtää kulman taakse? Pääsisikö tuosta kiipeämään? Voinko hypätä tuolta tuonne ja kestääkö se laskeutumiseni? Luonnollisesti tämä tapa katsoa maailmaa, parkour-tutka, ei mene enää pois päältä, kun sen kerran on keksinyt.” (Hämähäkki-Perttu). Kuva: Eero Kauppinen.
Kuten tämän tekstin johdannossa todettiin, niin parkourliikkuminen käsittää hyvin monipuolisesti erilaisia etenemistapoja. Gallahue & Donnelly (2003) luokittelevat liikunnalliset perustaidot tasapaino-, liikkumis- ja välineenkäsittelytaitoihin. Perusliikuntataidoista parkourissa korostuvat juokseminen, hyppääminen, alastulot, kiipeäminen ja tasapainoilu. Sulava eteneminen esteitä ylittäen edellyttää hyviä perustaitoja, mutta toisaalta juuri tämä toiminta on erinomaista perustaitojen kehittymisen kannalta. Motorisen monipuolisuutensa johdosta parkour on loistava liikuntamuoto minkä tahansa muun liikuntamuodon oheis- tai tukilajina, mutta parkour on myös upea laji sellaisenaan, ”an sich”.
Parkourin erinomaisuus taitojen kehittäjänä ei rajoitu ainoastaan liikkeiden sulavaan suorittamiseen. Ennen esteen ylitystä tai kiipeämistä parkouraajan on pitänyt joko tietoisesti tai tiedostamattaan havainnoida ympäristöä ja muun muassa arvioida etäisyyksiä ja suhteuttaa näitä arvioita omaan suorituskykyynsä. Esimerkiksi esteellä toiselle hypättäessä parkouraajan tulee arvioida muun muassa esteiden välinen etäisyys, oma ponnistusvoima, sen hetkinen vireystila, suorituksessa käytettävä tekniikka, alustan pitävyys ja mahdolliset vaaratekijät. Tämän vertailun pohjalta parkouraaja tekee päätöksen, jonka hän sitten toimeenpanee liikkumalla. Kaikkiin liikesuorituksiin liittyy aina tämä ketju: havainto – päätöksenteko – toiminta. Ketju on niin vahva kuin sen heikoin lenkki, parkourin arvo liikuntamuotona on painava juuri sen vuoksi, että se kehittää tasapainoisesti kaikkia edellä mainittuja ketjun lenkkejä.
Esteiden ylittäminen on kovaa työtä
“Obstacles don’t have to stop you. If you run into a wall, don’t turn around and give up. Figure out how to climb it, go through it or work around it.” (Michael Jordan). Kuva: Eero Kauppinen.
Vastaavanlaisella logiikalla kuin perustaitojen suhteen, niin myös fyysisen suorituskyvyn osa-alueiden suhteen parkour toisaalta vaatii fysiikkaa, toisaalta kehittää sitä. Kaiken perustana on riittävä kestävyys. Kuten tämän blogin alussa todetaan, parkour on liikkumista paikasta toiseen. Parkourjuokseminen on hyvin puhdas kestävyysharjoittelumuoto. Kestävyys ei kuitenkaan yksin riitä, esimerkiksi erilaiset ponnistukset kysyvät nopeutta ja räjähtävää voiman tuottoa. Kiipeäminen puolestaan edellyttää koko vartalon voimaa; sekä kesto- että maksimivoimaa. Ilman riittävää nivelliikkuvuutta liikelaajuudet jäävät vajaiksi ja toimintaedellytykset kaventuvat. Taitavuus on kuitenkin ehkäpä se kaikista tärkein suorituskyvyn osa, joka nivoo yhteen kestävyyden, nopeuden, voiman ja liikkuvuuden. Vaikka parkour itsessään kehittääkin fysiikkaa, kestävyys-, nopeus-, liikkuvuus-ja lihaskuntoharjoittelu tukevat oivallisesti lajissa tarvittavan fyysisen suorituskyvyn kehittymistä.
Betoniviidakon intiaanit
Parkourin syntyhistoria juontaa 1980-luvulle Ranskaan ja siellä Pariisin esikaupunkeihin. Laji on siis syntynyt urbaaninuorten toimesta urbaaniin ympäristöön. Monista perinteisistä liikuntamuodoista poiketen parkourissa ei ole kiinteää kiveen hakattua tapaa liikkua. Vaikkakin tietyt perustekniikat ovat vakiintuneita, suurelta osin parkour on yksilön oman kekseliäisyyden varassa. Omatoiminen ja -ehtoinen liikkuminen, luonnonläheinen ja vaatimaton elämäntyyli ovat tunnusomaisia parkourille, Lajissa ei esimerkiksi pröystäillä välineillä tai varusteilla. Koska kyse on oman kehon liikuttamisesta, liikkumiskyky ja suhteellisen voimantuoton tärkeys (tuotettu voima suhteessa omaan kehon painoon) ohjaavat luontevasti parkourharrastajaa terveellisen ruokavalion ja elämäntapojen piiriin. Tunnusomaista parkourille on myös ympäristön ja toisten ihmisten kunnioittaminen. Parkouraajien kunnia-asiana on olla aiheuttamatta aineellista tai aineetonta (esimerkiksi meteli) vahinkoa kenellekään tai millekään. Yhtymäkohta luontoa kunnioittaviin ja luonnon kanssa sopusoinnussa eläviin intiaaneihin on ilmeinen.
Tässä kirjoituksessa kuvaillut fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset elementit yhdistettynä omaa kehoa, kanssaihmisiä ja ympäristöä kunnioittavaan ajatteluun ja toimintaan tekevät parkourista enemmän kuin tavan liikkuva esteiden yli paikasta toiseen – kyse on elämäntavasta.
Onko parkourista paluuta takaisin aikaan ennen parkouria?
Parkourharrastus antaa erinomaiset eväät sekä liikkujan että urheilijan poluille. Parkourista tekee erityisen koukuttavan sisäänrakennettu palautemekanismi; temppu joko onnistuu tai ei onnistu ja harrastaja tietää itse sen välittömästi. Eikä motivaatiota suinkaan vähennä se, että toiminta tapahtuu pääsääntöisesti ulkona. Kuten edellä todettiin, parkour on alun perin syntynyt urbaaniin ympäristöön, mutta mikään ei estä harrastamasta lajia luonnon helmassa. Omien taitojen ja fyysisen suorituskyvyn karttuessa parkouraaja oppii näkemään uusia mahdollisuuksia olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Yksi johtavia teorioita nykyaikaisessa taitojen oppimisessa on non-lineaarinen pedagogiikka, jossa oppija jatkuvasti löytää ympäristöstään uusia mahdollisuuksia liikkua. Puhutaan tarjoumista (englanniksi affordances), jotka houkuttelevat ja kutsuvat toimimaan (Davids, Button & Bennett 2008). Siinä missä tavallinen ihminen näkee vaikkapa penkin vain istumista varten, parkouraaja saattaa hahmottaa mielessään lukuisia eri tapoja ylittää este.
Pieni varoituksen sana kuitenkin paikallaan; kun tämän seireenien kutsun kerran kuulee, niin voi olla, että paluuta entiseen ei enää ole. Odysseus aikanaan antoi miehistölleen ohjeet köyttää hänet laivan mastoon kiinni ja ohjeisti miehistön olemaan noudattamatta hänen pyrkimyksiään päästä vapaaksi seireenien laulun houkuttelemana. Odysseuksen tarinasta poiketen tähän parkourin seireenikutsuun kyllä kannattaisi vastata. Tämän päivän köysinä toimivat harhaluulot, joiden mukaan pienestä pitäen pitää harrastaa yhtä lajia perinteisessä seurassa. Mielestäni nämä köydet tulisi irrottaa ja katkaista ja näin kunnioittaa yksilön vapautta valita itse harrastuksensa.
Taitotohtori
Lähteitä ja oheislukemista:
Davids,K., Button, C. & Bennett, S. 2008. Dynamics of skill acquisition – a constraints-led approach. Human Kinetics.
Deci, E. L. & Ryan, R. M. 1985. Intrinsic motivation and self-determination in human behavior. New York: Plenum Press.
Deci, E. L. & Ryan, R. M. 2000. The ”what” and ”why” of goal pursuits: Human needs and the self-determination of behavior. Psychological Inquiry 11, 227-268.
Deci, E. & Ryan, R. 2008. Facilitating optimal motivation and psychological well-being across life’s domains. Canadian Psychology, 49 (1), 14-23.
Ericsson, A. 2016. Peak: Secrets from the new Science of Expertice. Houghton, Mifflin, Harcourt Publishing Company. USA.
Gallahue, D.L. & Donnelly, F.C. 2003. Developmental Physical education for all children. Champaign, IL: Human Kinetics.
Pihlaja, P. & Junttila, J. 2012. Parkour – hyppimisen lyhyt oppimäärä. Atena.
Nicholls, J. G. 1989. The competitive ethos and democratic education.
Cambridge, MA: Harvard University Press.
Spray CM, Wang CKJ, Biddle SJH, Chatzisarantis NLD & Warburron VE 2006. An experimental test of self·theories of ability in youth sport. Psychol Span ExeTc, 7, 255-267.
