Lueskelin kesälukemisena Ben Oakleyn mainiota teosta Podium – what shapes a sporting champion? Tässä kirjassa Oakley tarkastelee eri urheilulajien absoluuttisia huippuja ja etsii selityksiä huipulle pääsystä. Kirjailija kyseenalaistaa pyramidimallin, jonka mukaan huippu-urheilijoiden tuottaminen edellyttää suurta määrää ”lahjakkuuksia”, joista sitten jalostetaan jyvät akanoista. Väitteensä tueksi Oakley kertoo esimerkin tenniksestä, jossa USAssa on 19 500 000 lisenssipelaajaa ja maailman rankingin 30 parhaan joukossa 6 pelaajaa. Espanjassa puolestaan lisenssipelaajia on 1 900 000, mutta top 30 ranking pelaajia 5.
Oakleyn teos on mielenkiintoista luettavaa. Hän perustaa havaintonsa osittain tutkimustietoon, mutta pääasiallisesti maailman huippujen omaelämänkertoihin. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa Andre Agassi, Andy Murray, Michael Phelps, Ian Thorpe, Michael Jordan, Lew Alcindor (Kareem Abdul-Jabbar), Usain Bolt, Roger Federer ja Steve Redgrave.
Iso kala pienessä lammessa
Yhteisiä nimittäjiä näille sarjavoittajille ovat tietyt psyykkiset ominaisuudet, kuten esimerkiksi intohimo harjoitteluun, pitkäjänteisyys ja pyrkimys täydellisyyteen. Tunnusomaista on uteliaisuus ja ihastuminen valmentautumisprosessiin.
”Iso kala pienessä lammessa” -ilmiö saa tuekseen tieteellistä selkänojaa. Suurin osa huipuista on lähtöisin pieneltä paikkakunnalta, jossa heillä on ollut hyvät harjoittelumahdollisuudet ja he ovat saaneet huomiota osakseen. Esimerkiksi tennispelaaja Andy Murray on lähtöisin 8000 asukkaan kylästä. On huomionarvoista, että siitä 10 pelaajan valmennusryhmästä, johon Murray kuului, on maailman top-30 joukkoon noussut peräti kolme pelaajaa. Britanniassa tutkittiin huippu-urheilijoiden koti- ja koulunkäyntipaikkakuntia. Yksilölajien menestyjät olivat yli 10 kertaa normaaliväestöä todennäköisemmin kotoisin yli 5000 asukkaan pikkukaupungeista ja joukkuelajien menestyjät puolestaan alle 2000 asukkaan kylistä.
Vaikeudet kasvattavat
Yllättävän monella Oakleyn mainitsemilla huippu-urheilijoilla oli ollut lapsuudessaan jokin trauma, joka kannusti heitä harjoittelemaan ja menestymään. Perin monet näistä kiintotähdistä mainitsivat olleensa koulukiusattuja lapsuudessaan. Vaikeuksista selviytymiseen auttaa sosiaalinen verkosto, etenkin vanhempien antama tuki. Perheen tuen merkitystä ei voi ylikorostaa.
Kaikki liittyy kaikkeen; uteliaisuus harjoitteluun, ympäristön tarjoamat mahdollisuudet, osaavat valmentajat ja tukea antavat vanhemmat ja kaverit – nämä luovat oivallisen kasvualustan monipuoliselle tekemiselle lapsuudessa ja nuoruudessa. Pois lukien muutama poikkeus, kuten esimerkiksi Andre Agassi, huiput olivat harrastaneet nuorena useita eri urheilulajeja. Muuan Usain Bolt oli vielä 14-vuotiaana sitä mieltä, että hänestä tulee kriketin pelaaja.
Harjoittelu on kuitenkin se juttu
Oikea ympäristö, sopiva määrä haasteita, monipuolinen harrastaminen ovat toki tärkeitä osatekijöitä huipulle nousussa, mutta mikään ei korvaa kovaa, määrätietoista ja pitkäjänteistä harjoittelua. Olipa laji tai huippu mikä tai kuka tahansa, Oakleynkin viittaamissa elämänkerroissa urheilijat nostavat ykkösjutuksi kerta toisensa jälkeen kovan työn teon. Vanha sanonta ”lahjattomat harjoittelevat” on kyllä totaalisen väärässä. Yksikään urheilija ei ole noussut huipulle ilman runsasta harjoittelua. On sitten aivan toinen asia, minkä itse kukin kokee harjoitteluksi. Jonathan Harnumin musiikkitaitoja käsittelevässä erinomaisessa kirjassa Practice of practice – How to boost your music skills tiedustellaan yhdeltä maailman parhaista muusikoista hänen harjoittelumääriään. ”En ole harjoitellut lainkaan.” oli hämmentävä vastaus. Tässä tapauksessa artisti ei kokenut jokapäiväistä soittamistaan harjoitteluksi. Tähänhän urheilussakin tulisi pyrkiä. Sisäisesti motivoitunut urheilija rakastaa niin paljon urheilemista, että sitä ei koeta lainkaan työntekona.
Haastetason nostolla vaihtelua harjoitteluun
Olympiakomitean tuoreet kasvot Lauri Hakala ja Marko Viitanen kävivät joku aika sitten (Jyväs)kylässä. Laurilla on tapana haastaa minua ja arvostan hänen ajatteluaan hyvin korkealle. Olemmekin käyneet hyvin antoisia keskusteluja aiheesta monipuolisuus vs. spesifisyys. Lauri kertoi huolensa siitä, että suomalaisessa valmennusosaamiskeskustelussa valitettavan harvoin viitataan kovaan työntekoon. En voisi olla enempää samaa mieltä.
Laurin ja Markon kanssa käydyn keskustelun innoittamana kaivoin Ericssonini esille (taas kerran) ja lukaisin sen (taas kerran). Kauan se kesti, mutta nyt löysin ajatuksellisen yhteyden Ericssonin deliberate practicen ja monipuolisuuden välille. Työnteon määrän ohella Ericsson korostaa jatkuvaa vaatimustason nostoa. Ei riitä, että harjoittelu vain toteutetaan, vaan riman pitää olla koko ajan korkeammalla. Tulee väkisinkin mieleen Curre Lindstörmin ”Lite bättre” -metodiikka. Lisäämällä progressiivisesti harjoitusten haastavuutta tekemiseen saadaan monipuolisuutta ja vältetään saman asian aivoton jauhaminen.
Vähemmän hippastelua – enemmän itse asiaa
Kävin alkukesästä luennoimassa Suomen Hiihtoliiton mäkihypyn ja yhdistetyn lajitapahtumassa Kuopiossa. Tapasin Kojonkosken Mikan, joka myös oli huolissaan määrätietoisen lajiharjoittelun vähäisyydestä. Kojo kertoi esimerkin eräästä sinänsä korkeatasoisesta valmennusryhmästä, jonka tunnin ja kolmen vartin harjoituksesta toista tuntia oli ollut ”hippastelua” ja itse pihvin kimpussa oltiin alle kolme varttia. Monipuolisessakin harjoittelussa tulee joka kerta miettiä, mikä siirtovaikutus eri harjoitteilla ja liikuntamuodoilla on itse päälajiin. Yksi non-lineaarisen pedagogiikan kulmakivistä on representatiivisuus, jonka mukaan kaikella tekemisellä pitää olla joku yhteys opeteltavaan asiaan. Tämä yhteys voi liittyä liikemekaniikkaan, taktiikkaan, havaintomotoriikkaan tai vaikkapa fyysisiin ominaisuuksiin. Huipulle pyrittäessä monipuolisuus ei ole itsetarkoitus, vaan se on elintärkeä elementti tuloksekkaan valmentautumisprosessin kokonaisuudessa.
Siispä työnteko kunniaan Ilmari Kiannon sanoin:
Taival lie hankala – olkoon vaan!
Luonto lie kitsas – siis kilpaillaan!
Taitotohtori
