Onko virhe tehdä virheitä?

Ovatko virheet ystäviä vai vihollisia? Taitovalmennuksessa on perinteisesti uskottu, että ainoastaan oikein tehdyt, onnistuneet suoritukset edistävät oppimista. Virheitä on pidetty peikkoina, joita tulee pelätä ja välttää. Nykyaikainen taitovalmennus haastaa ja kyseenalaistaa tämän näkemyksen. Oikeastaan ei kannattaisi puhua lainkaan virheistä, vaan pikemminkin erilaisista suoritustavoista. Tekemällä liikkeitä tai urheilusuorituksia eri tavoilla, saadaan erilaisia aistimuksia, joiden pohjalta voidaan päätellä mikä suoritustapa toimii ja mikä tapa ei. Toki tämän kokeilun tulee tapahtua turvallisuuden ja terveellisyyden rajoissa. Esimerkiksi keihäänheittäjän tai pesäpalloilijan voisi kannattaa harjoitella korkeita heittoja, matalia heittoja, heittoja sektorin vasempaan laitaan, oikeaan laitaan etc. Näin heittovalikoimaan kertyy erilaisia variaatioita heitolle, joista sitten kilpailutilanteeseen voi valita tarkoituksenmukaisimman aina vallitsevien olosuhteiden mukaan.

Omalla telinevoimisteluvalmentajaurallani ihmettelin, kun saksalainen huippuvalmentaja Heinz-Dieter Schultze laittoi voimistelijat tekemään eri mittaisia rekkialastuloja. Olimme aikaisemmin pohtineet, mikä olisi ihannemitta alastulolle ja harjoitelleet juuri sen mittaisia voltteja. Minä piirsin magnesiumilla rastin mattoon ja voimistelijat yrittivät tähdätä alastulonsa tarkalleen rastin päälle. Heinz puolestaan teetätti jumppareilla niin lyhyitä alastuloja, että pää oli lähellä osua rekkitankoon ja seuraavaksi sitten niin pitkiä että matot riittivät hädin tuskin. Vasta myöhemmin oivalsin, että kun harjoittelussa oli vaihtelua, niin voimistelijat oppivat säätelemään alastulonsa aina kulloisenkin tilanteen mukaan sopivaksi, olipa rekkitanko liukas tai nihkeä, jäykkä tai löysä etc. Se mitä itse pidin aluksi virheenä, olikin lopulta tarpeen oppimisen kannalta. Urheilijalle on hyödyllistä tietää oman suorituskykynsä rajat. Vain kokeilemalla voi saada selville kuinka pitkälle jalan voi työntää eteen donkkiponnistuksessa ennen kuin jalka pettää tai kuinka syvästä kyykystä starttihyppy onnistuu tehokkaimmin.

Taitava oppija varioi itse omaa suoritustaan selvittääkseen mikä toimii ja mikä ei. Tietyllä tavalla voidaan puhua omien rajojen löytämisestä. Kuortaneen voimaseminaarissa luennoinut tunnettu yleisurheiluvalmentaja ja biomekaniikan tutkija Frans Bosch on sitä mieltä, että optimaalista suoritustekniikkaa ei ole olemassa – ei edes yksilötasolla! Hänen mukaansa taitavuudessa on kyse kyvystä korjata virheitä. Ja kuinkas muuten virheitä voi oppia korjaamaan, kuin tekemällä virheitä ja ottamalla opiksi niistä. Totta kai joku raja sentään on virheidenkin tekemisellä, suoritusvariaatiot, jotka riskeeraavat urheilijan terveyden eivät luonnollisestikaan tule kysymykseen. Boschin ajattelua tukevat Wolfgang Schöllhornin tutkimukset, jotka osoittavat, että kahta samanlaista suoritusta ei ole olemassa. Aina on löydettävissä jokin eroavaisuus kahden suorituksen välille. Jos virhe määritellään poikkeamaksi ideaalisuorituksesta ja jos ideaalisuorituksen identtinen toistaminen ei ole mahdollista, niin tämän logiikan mukaan ”virheitä” ei voi välttää. Suoritusvariaatioiden olemassaolon hyväksyminen ja niiden tietoinen hyödyntäminen taitojen oppimisprosessissa on iso edistysharppaus.

Vanhan sanonnan mukaan (virheitä) tekemällä oppii. Tehokas ja tuloksekas taitovalmennus hyödyntää vaihtelun elementtiä harjoittelussa. Tästä lisää jatkossa.

Taitotohtori

Kirjoittajasta

sami_kalaja

Sami Kalaja
Johtaja, LitT
Taitovalmennuksen asiantuntija
sami.kalaja@kihu.fi

Aikaisemmat kirjoitukset