Eero Haapala kertoi Instagramissa mielenkiintoisesta artikkelista liittyen fyysisten ominaisuuksien harjoitettavuuden herkkyyskausiin. Koska Eeroa kannattaa kuunnella, niin etsin tuon artikkelin käsiini ja oikeassa Eero oli – todella mielenkiintoinen kannanotto. Kyseessä on Bas Van Hoorenin ja Mark De Ste Croixin artikkeli ”Sensitive Periods to Train General Motor Abilities in Children and Adolescents: Do Thry Exist? A Critical Appraisal. Strength and Conditioning Journal. March 2020”.

LTAD-malli ja herkkyyskaudet

Unkarilaislähtöisen Istvan Balyin luoma Long Term Athletic Development (LTAD)-malli on maailmanlaajuisesti käytetyin urheilijan polkumalli. Mallin mukaan nuoren urheilijan kehityksessä on sensitiivisiä jaksoja, jolloin fyysiset ominaisuudet ovat erityisen hyvin harjoitettavissa. LTAD-mallissa notkeudelle, nopeudelle, taitavuudelle, kestävyydelle ja voimalle on olemassa biologiseen ja kronologiseen ikään perustuvat herkkyyskaudet. Esimerkiksi nopeuden herkkyyskausiksi nimetään ikävuodet 7-9 & 13-16 ja aerobisen kapasiteetin kasvattamisen herkkyyskaudeksi ajanjakso ennen nopean pituuskasvun vaihetta. Tieteellinen näyttö LTAD-mallin herkkyyskausille on kuitenkin hyvin ohutta ja malli perustuu pitkälti entisen itäblokin valmentajien omiin kokemuksiin. Tästä huolimatta varsin monen urheilulajin urheilijapolkumallien harjoitteluohjeissa nojaudutaan voimakkaasti herkkyyskausiin. Herkkyyskausia tarkasteltaessa tulee erottaa toisistaan sensitiivinen ajanjakso ja kriittinen ajanjakso. Sensitiivisellä kaudella tarkoitetaan jaksoa, jolloin jokin tietty ominaisuus on erityisen hyvin harjoitettavissa. Kriittinen kausi puolestaan on sellainen, jolloin ominaisuutta tulee harjoitella täyden kehittymispotentiaalin saavuttamiseksi. Tämän linjauksen mukaan sensitiivisen herkkyyskauden ulkopuolella tapahtuneella harjoittelulla on vain vähän vaikuttavuutta ja kriittisen herkkyyskauden ulkopuolinen harjoittelu on täysin turhaa. Alkuperäinen LTAD-malli kyllä näkee herkkyyskaudet sensitiivisinä jaksoina, mutta varsin monessa yhteydessä valmentajat tulkitsevat mallin suosituksia kuin kyseessä olisivat kriittiset jaksot.

Onko yleisiä motorisia ominaisuuksia olemassa?

Van Hooren ja Croix pohtivat LTAD-kritiikissään onko nk. yleisiä motorisia ominaisuuksia olemassa, vai olisiko järkevämpää tarkastella urheilusuorituksia. Kuten edellä todettiin, LTAD-mallissa urheilemisen fyysinen puoli on tiivistetty viiteen yleiseen motoriseen ominaisuuteen; voimaan, nopeuteen, kestävyyteen, liikkuvuuteen ja taitavuuteen. Tämä jako on tehty niin sanotun latentin (piilevän) muuttujan mallilla, jossa suorituksen kautta arvioidaan motorista ominaisuutta, esimerkiksi jalkakyykyn avulla mitataan voimaa. Vaikkakin jako viiteen yleiseen perusominaisuuteen yksinkertaistaa ja selventää monitahoista kokonaisuutta, niin yksinkertaistamisessa on ongelmana se (virheellinen) perusajatus, että ominaisuudet olisivat erikseen harjoitettavissa ja niillä olisi erilliset harjoitettavuuden herkkyyskaudet. Tutkijat kysyvät aivan aiheellisesti, että olisiko tarkoituksenmukaisempaa yleisten motoristen ominaisuuksien sijaan tarkastella spesifimmin yksittäisiä motorisia taitoja. LTAD-mallissa on epäselvää, mihinkä motoriseen taitoon herkkyyskaudet viittaavat. Liittyykö esimerkiksi nopeuden herkkyyskausi maksimaaliseen juoksunopeuteen (alaraajojen nopeusominaisuudet) vai uintinopeuteen (ala- ja yläraajojen nopeus) vai kiihdyttämiseen ja suunnanmuutokseen? Näiden herkkyyskaudet ajoittuvat eri tavalla. Esimerkiksi Radnorin et al. (2017) tutkimuksessa vastusharjoittelu kasvupyrähdyksen jälkeen paransi kiihdytysominaisuuksia, mutta ei merkitseväsi juoksunopeutta.

Sen sijaan, että tarkastelu jäsentyy yleisten motoristen ominaisuuksien mukaan, Van Hooren ja Croix esittävät tilalle holistista mallia, jossa keskiössä on motorinen suoritus.

Ominaisuuksien harjoittelusta herkkyyskausilla

Harjoitustyyppi vaikuttaa harjoitusvasteeseen ja se voi olla erilainen eri ikäisillä. Esimerkiksi Rumpfin (2012) havaintojen mukaan plyometrinen harjoittelu oli tehokkain juoksunopeuden kehittäjä lapsilla, kun taas nuorilla parhaat tulokset tuotti plyometria-, vastus- ja sprinttiharjoittelun yhdistelmä. Tutkimusten valossa näyttäisi siltä, että tietyt ominaisuudet ovat ekstrasensitiivisiä vain tietyn tyyppiselle harjoittelulle.

Yksilöllinen vaihtelu on yksi elementti, joka on jäänyt LTAD-mallissa liian vähälle huomiolle. Mikä on harjoitustaustan ja yksilöllisten ominaisuuksien vaikutus harjoittelun vaikuttavuuteen eri herkkyyskausilla? Harjoittelun tuloksellisuus riippuu useista tekijöistä, kuten esimerkiksi käytetystä harjoittelumenetelmästä (sarjat, toistot, kuormat, intervallien kestot jne.), aikaisemmasta harjoittelusta ja geneettisestä perimästä.

Outi Aarresola (2016) tutki väitöskirjassaan urheilijan polkuja ja yksi hänen päähavainnoistaan oli, että on olemassa lukuisia erilaisia yksilöllisiä polkua. Aarresolan tutkimuksessa löydettiin yli 60 erilaista tapaa olla mukana urheilussa.

Van Hooren ja Croix summaavat artikkelinsa lopputoteamukseen, jonka mukaan LTAD-mallissa on paljon hyvää. Varhaisen erikoistumisen riskien esilletuonti, biologisen iän huomioiminen kronologisen iän sijaan sekä keskittyminen pitkän tähtäimen menestymiseen, eikä pikavoittoihin, ovat LTAD-mallin vahvuuksia. Sen sijaan herkkyyskausiajattelu kaipaisi päivitystä ja näyttöön perustuvaa selkänojaa. Tutkijat suosittelevat, että valmentajat eivät nojautuisi LTAD-mallin herkkyyskausijaotteluun, vaan harjoituttaisivat kaikkia ominaisuuksia monipuolisesti urheilijan polun eri vaiheissa. Tämä ei tarkoita, etteikö harjoittelussa saisi olla painopisteitä, kuten esimerkiksi koordinaatioharjoittelu nopean pituuskasvun vaiheessa loukkaantumisalttiuden vähentämiseksi.

Herra Hakkarainen ja liukumoajattelu

Harri Hakkarainen käyttää termiä liukumoajattelu YLEn herkkyyskausia käsittelevässä jutussa 12.4.2020. Tämän ajattelun mukaan herkkyyskausia ei pidä tulkita kirjaimellisesti, vaan harjoittelun on oltava jatkuvasti monipuolista. Harjoittelun painotus voi muuttua pohjautuen terveystarkastuksiin. Liukumoajattelussa viikkoharjoittelu rytmitetään eri elinjärjestelmiä painottaen. Urheilulääkärinä ja valmentajana meritoitunut Hakkarainen myös korostaa yksilöllisyyden merkitystä. Harrin ajattelua tukee myös lasten voimaharjoitteluun erikoistunut kanadalainen professori David Behm, jonka tutkimukset osoittavat, että oikein toteutettuna lasten voimaharjoittelu voidaan aloittaa jo hyvin nuorella iällä.

Oma ajatteluni myötäilee voimakkaasti Herra Hakkaraista. Jos tavoitteena on juoksunopeuden lisääminen nuorella urheilijalla, niin pitäisikö sitten painottaa nopeutta, vai koordinaatiota vai voimaa sen mukaan minkä ominaisuuden herkkyyskausi on kohdalla? Juoksunopeus kuitenkin koostuu kaikista näistä. Vai olisiko kuitenkin parempi treenata monipuolisesti, mielestäni kyllä.

Onko aikuisten taitoharjoittelu ajan haaskausta?

Kannattako aikuisena enää hinkata golfswingiä rangella, jos lyöntiä ei ole nuorena oppinut kunnolla? Oppiiko vanha koira uusia temppuja? Koirasta en tiedä, mutta aivotutkimus osoittaa neurogeneesiä (=uusien solujen syntyminen) tapahtuvan kaiken ikäisillä (ks. mm. Bergmann et al. 2015 Adult neurogenesis in humans tai Aimone et al. 2014 Regulation and function of adult neurogenesis: from genes to cognition). Tällä ilmiöllä on suora yhteys oppimiseen, uudet aivosolut ovat erityisen hyviä muodostamaan muistijälkiä. Unohtakaamme siis herkkyyskausiajattelu ja iloitkaamme siitä, että taitojen oppiminen ei ole tietyn ikäisten lasten yksinomaisuutta.

Taitojen oppiminen voi jatkua koko elämän, jos vaan sen eteen tehdään tarvittavaa työtä eli määrätietoista harjoittelua.

Taitotohtori

Tämän blogikirjoituksen otsikko on peräisin Shunryu Suzukin kulttiteoksesta Zen Mind, Beginner’s Mind. Nyt kun koronaviruspandemia on rajoittanut harjoittelu- ja liikkumismahdollisuuksia, korostuu affordanssien merkitys.

Päiväkoti-ikäiset tyttärentyttäreni olivat metsäretkellä ja huomasivat ison kiven, joka hetken päästä oli heidän liukumäkensä. Oivallinen esimerkki siitä, kuinka nuori mieli ei ollut rajoittunut kiven käyttömahdollisuuksien suhteen. Esimerkki myös siitä, kuinka kiven ja tyttöjen ominaisuudet sopivat toisilleen ja seurauksena oli liukumisen perustaidon harjaantumista kehittävää fyysistä aktiivisuutta hauskanpidosta puhumattakaan.

Mikä on affordanssi (affordance)? Käsitteelle ei ole (vielä) olemassa osuvaa suomennosta. Eräässä väitöstutkimuksessa käytettiin ilmaisua ”tarjouma”, mutta sekään ei ole hyvä. Tarjouma terminä korostaa ympäristön osuutta, kun taas James Gibsonin mukaan affordanssi on sekä ympäristössä että yksilössä. Gibson kirjoittaa ytimekkäästi:

”The affordances of the environment are what it offers the animal, what it provides or furnishes, either for good or ill. The verb to afford is found in the dictionary, the noun affordance is not. I have made it up. I mean by it something that refers to both the environment and the animal in a way that no existing term does. It implies the complementarity of the animal and the environment.”

J. Gibson (1979)

Affordanssit ovat niitä toimintamahdollisuuksia, -kutsuja ja -houkutuksia, joita havaitsemme ympäristössämme. Affordanssit ovat hyvin yksilöllisiä ja ne muodostuvat sekä ympäristön ominaisuuksista että yksilön kyvyistä. Tuossa kiven päältä liukumisesimerkissä kivi oli juuri oikean korkuinen, sille pystyi pieni lapsi kiipeämään vähän ponnistellen. Kiven pinta oli kalteva ja hieman sileä, erinomaisen hyvä liukumiselle. Tyttöjen kiipeämistaidot ja fyysiset ominaisuudet riittivät kiven päälle pääsemiseen ja sieltä alas laskemiseen. Psyykkisesti tarkasteltuna kivi oli sopivan jännittävän korkea, siinä oli haastetta, muttei liikaa.

Affordanssit ovat siis erilaisia eri ihmisille. Puun oksa voi houkutella riippumaan, mutta vain silloin, kun riippujan voimat sen sallivat. Riippuja ei myöskään voi olla niin painava, että oksa katkeaa. Myös tässä esimerkissä affordanssi on sekä yksilössä että ympäristössä.  Affordanssien havaitsemiseen vaikuttavat yksilön oma käsitys omasta kyvykkyydestään sekä koeteltu ponnistelun tarve. Tähän yhteyteen sopii hyvin Anders K. Ericssonin luonnehdintaa määrätietoisesta harjoittelusta (deliberate practice):

”Ekspertiksi pyrkivä tarkoitushakuisesti rakentaa harjoituksia ja hakee tilanteita, joissa tavoitteen saavuttaminen ylittää oman suoritustason.”

Uimahallin parkkipaikan kaideketjut yhdistettynä parkouraajan taitoihin muodostavat suoritustason ylittävän haasteen ja mahdollisuuden tasapainoiluun.

Toinen arkipäivän esimerkki affordanssista näyttäytyi Harjulla, jossa JKUn yleisurheilijat olivat menossa juoksemaan aitoja alamäkeen erinomaisen valmentajansa Antti Mero jr:n kanssa. Kerrassaan hieno oivallus yhdistää ylirytmi-, nopeus- ja tekniikkaharjoittelua. Affordanssit voivat myös muuttua. Sama rinne, joka eilen mahdollisti aitajuoksun alamäkeen, tarjoaakin tänään viime yön pakkasen ja lumisateen jäljiltä mahdollisuuden liukumiseen.

Valmentajien ja liikuntakasvattajien keskeinen tehtävä on ohjata urheilijoita ja liikkujia löytämään näitä affordansseja. Lajirajat ylittävä ristiin keskustelu on osoittautunut varsinaiseksi affordanssihautomoksi. Aikoinaan paras paikka oppia urheiluvalmennusta ja liikuntapedagogiikkaa oli Liikunnan kahvio, jossa eri lajien osaajat kohtasivat.

Aloitin tämä kirjoituksen siteeraamalla Suzukia ja päätän tekstin samalla metodilla:

”Kun olet se mikä olet, näet asiat niin kuin ne ovat ja tulet osaksi ympäristöäsi.”

Taitotohtori

Uusien motoristen taitojen oppiminen on parasta aivojumppaa. Tähän johtopäätökseen päädytään ainakin Marcorin ja Okazakin (2019) upeassa artikkelissa ”Motor repertoire and gray matter plasticity: Is there a link?” Medical Hypoteses. Perinteisesti kestävyysharjoittelua on pidetty ykköstoimintona aivojen hyvinvoinnin ja sitä kautta myös suorituskyvyn kannalta. Taannoin tehtiin Ruotsissa mittava tutkimus, jossa yli miljoona varusmiestä polki kuntotestin ergometrillä ja suoritti älykkyystestin. Tulosten mukaan kunto- ja älykkyystestitulosten välillä vallitsi yhteys; mitä paremmin varusmies polki kuntopyörää, sitä paremmin hän pärjäsi älykkyystestissä. Nyt on kuitenkin olemassa havaintoja siitä, että aivojen kannalta vielä kestävyysharjoitteluakin parempi juttu on opetella uusia motorisia taitoja.

Aivojen harmaan aineen tiheys on yhteydessä suorituskykyyn

Keskushermostossamme on harmaata ja valkoista ainetta. Harmaa aine koostuu solukeskuksista ja hermosolujen tuojahaarakkeista. Tämän harmaan aineen tiheyden väheneminen ikääntymisen myötä on yhteydessä muun muassa kognitiivisen suorituskyvyn heikkenemiseen, dementiaan, Alzheimerin ja Parkinsonin tauteihin. Pitämällä huolta harmaan aineen tiheydestä, näitä edellä mainittuja harmeja voidaan vähentää. Lisäksi harmaan aineen tiheys liittyy akateemiseen suorituskykyyn, pitkäkestoiseen muistiin, musiikilliseen suorituskykyyn ja mikä kiinnostavinta – urheilulliseen suorituskykyyn.

Avainkäsite on aivojen muokkaantuvuus eli plastisuus. Ympäristön vaatimusten ja yksilön oman toimintakapasiteetin välinen ristiriita käynnistää aivorakenteiden muokkaamisen (tässä tapauksessa uuden taidon oppimisen). Tämän ristiriidan pitää kestää jonkin aikaa, että aivojen muutokset tapahtuvat. Käytännössä tämä tarkoittaa, että uuden opeteltavan taidon tulee olla sopivan vaikea ja yksilöllisesti haastava.

Uusien taitojen opettelu tihentää harmaata ainetta

Silloin kun ihminen opettelee uusia taitoja, hän tarvitsee paljon aivoaktiivisuutta sekä inputin että outputin prosessointiin. Uusien taitojen opetteleminen haastaa tarkkaavaisuutta, aistimista, havainnointia, päätöksentekoa ja muistia. Taitoharjoittelu stimuloi tiettyjä aivoalueita ja näillä alueilla tapahtuu positiivista muokkaantumista. Uusien taitojen konsolidaatio (pysyvä oppiminen) kasvattaa yksilön motorista repertuaaria eli liikevarastoa ja lisää aivojen plastisuutta sekä harmaan aineen tiheyttä.

Yksi taitojen oppimiseen liittyvä ilmiö on synaptogeneesi eli uusien hermosoluyhteyksien syntyminen. Uusien taitojen oppimisen uskotaan perustuvan hermosoluyhteyksien uudelleen organisoitumiseen motorisella aivokuorella. Mitä laajempi henkilön liikevarasto on, sitä tiheämpi on hänen hermosoluverkkonsa aivoissa ja sitä tiheämpää myös harmaa aine.

Voimistelijat ovat urheilijoita, joilla on laaja liikevarasto. Huangin et al. (2018) tutkimuksessa verrattiin maailmanluokan voimistelijoiden aivorakennetta ei-urheilijoihin (Long-term intensive trainig induced brain structural changes in world-class gymnasts. Brain Struc Func.). Tulokset osoittivat, että voimistelijoiden aivojen harmaa aine oli useilla aivoalueilla tiheämpää kuin kontrolliryhmällä.

Driemeyerin et al. (2008) tutkimuksessa (Changes  in gray matter induced by learning-revisited. PLoS One) tarkasteltiin jonglööripallojen heittelyn opettelun vaikutusta aivoihin. Ensimmäiset harjoittelun vaikutukset aivorakenteisiin havaittiin jo seitsemän päivän harjoittelun jälkeen ja merkittävät muutokset viiden viikon harjoittelun jälkeen. Näiden tulosten kanssa on hyvin linjassa biomekaniikan professori Janne Avelan kertoma siitä, että eräässä hänen tutkimuksessaan havaittiin aivoissa uusia hermosoluyhteyksiä jo viiden harjoituskerran jälkeen.

Onko tämä liian hyvää ollakseen totta?

Ilmaisia lounaita ei ole. Edellä todettiin, että uusien taitojen harjoittelun alkavat aika pian näkymään. Valitettavasti kuitenkin adaptaatiota tapahtuu myös toiseen suuntaan. Siinä vaiheessa, kun tämän teksti alussa mainittu ristiriita omien kykyjen ja ympäristön vaatimusten välillä on ratkaistu, alkaa ”downward adaptation”, joka kumoaa uuden taidon oppimisen positiivisia vaikutuksia. Uusien taitojen opettelun tulee siis olla jatkuvaa. Itse ajattelen tätä myös niin, että jo opittuja taitoja tulee jatkuvasti haastaa lisää. Liikesuoritukset pitää pystyä tekemään aina vaan aikaisempaa tarkemmin, nopeammin, taloudellisemmin ja tehokkaammin. Suoritusta pitää jatkuvasti haastaa, jolloin edellä mainittu mismatch säilyy.

Tasapainoharjoittelu on yksi erinomainen tapa lisätä aivojen harmaan aineen tiheyttä. Esimerkiksi Taubertin et al. (2010) tutkimuksessa (Dynamic properties of human brain structure: learning-related changes in cortical areas and associated fiber connections. J Neurosci) nuoret aikuiset harjoittelivat tasapainoa epävakaalla alustalla kuusi viikkoa, jonka jälkeen heidän aivojaan verrattiin koeryhmään, joka ei ollut harjoitellut tasapainoa. Taas kerran tulokset olivat positiiviset. Tasapainoharjoittelu oli erinomaista ”aivojumppaa”. Urheilun ohella musiikin harjoittelu toimii samalla tavalla. Jamesin et al ( 2014) tutkimuksessa (Musical training intensity yields opposite effects on grey matter density in cognitive versus sensorimotor networks. Brain Struc Func) verrattiin eri tasoisten soittajien aivojen harmaan aineen tiheyksiä. Soittamisen taitotaso näkyi selkeästi artistien aivoissa. Hyvillä soittajilla harmaa aine oli tihentynyt aivoalueilla, jotka ovat yhteydessä visuo-motoriseen koordinaation ja työmuistiin.

Liikevarastoa laajentamaan mars mars

Monenlaiset toiminnot näyttäisivät siis edistävän aivojen hyvinvointia ja sitä kautta myös suorituskykyä. Fyysinen aktiivisuus ja kognitiivinen harjoittelu yhdessä edistävät aivojen hyvinvointia myös ikääntyneillä (Arenaza-Urquijo 2017. Distinct effects of late adulthood cognitive and physical activities on gray matter volume). Kestävyysharjoittelun hyödyt tulikin tuossa alussa jo todettua. Fyysinen inaktiivisuus, kuten olettaa saattaa, vaikuttaa toiseen suuntaan. Liikkumisen puute ohentaa harmaata ainetta. Oma suosikkini on uusien taitojen oppiminen. Tekemällä arjen rutiinit uudella tavalla, on yksi helppo ja hauska keino huolehtia aivoista. Esimerkiksi hampaiden harjaus väärällä kädellä ja yhdellä jalalla seisten on mainio tapa haastaa aivoja. Sitten kun tämä käy liian helposti, niin silmät kiinni.

Taitotohtori

Lueskelin kesälukemisena Ben Oakleyn mainiota teosta Podium – what shapes a sporting champion? Tässä kirjassa Oakley tarkastelee eri urheilulajien absoluuttisia huippuja ja etsii selityksiä huipulle pääsystä. Kirjailija kyseenalaistaa pyramidimallin, jonka mukaan huippu-urheilijoiden tuottaminen edellyttää suurta määrää ”lahjakkuuksia”, joista sitten jalostetaan jyvät akanoista. Väitteensä tueksi Oakley kertoo esimerkin tenniksestä, jossa USAssa on 19 500 000 lisenssipelaajaa ja maailman rankingin 30 parhaan joukossa 6 pelaajaa. Espanjassa puolestaan lisenssipelaajia on 1 900 000, mutta top 30 ranking pelaajia 5.

Oakleyn teos on mielenkiintoista luettavaa. Hän perustaa havaintonsa osittain tutkimustietoon, mutta pääasiallisesti maailman huippujen omaelämänkertoihin. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa Andre Agassi, Andy Murray, Michael Phelps, Ian Thorpe, Michael Jordan, Lew Alcindor (Kareem Abdul-Jabbar), Usain Bolt, Roger Federer ja Steve Redgrave.

Iso kala pienessä lammessa

Yhteisiä nimittäjiä näille sarjavoittajille ovat tietyt psyykkiset ominaisuudet, kuten esimerkiksi intohimo harjoitteluun, pitkäjänteisyys ja pyrkimys täydellisyyteen. Tunnusomaista on uteliaisuus ja ihastuminen valmentautumisprosessiin.

”Iso kala pienessä lammessa” -ilmiö saa tuekseen tieteellistä selkänojaa. Suurin osa huipuista on lähtöisin pieneltä paikkakunnalta, jossa heillä on ollut hyvät harjoittelumahdollisuudet ja he ovat saaneet huomiota osakseen. Esimerkiksi tennispelaaja Andy Murray on lähtöisin 8000 asukkaan kylästä. On huomionarvoista, että siitä 10 pelaajan valmennusryhmästä, johon Murray kuului, on maailman top-30 joukkoon noussut peräti kolme pelaajaa. Britanniassa tutkittiin huippu-urheilijoiden koti- ja koulunkäyntipaikkakuntia. Yksilölajien menestyjät olivat yli 10 kertaa normaaliväestöä todennäköisemmin kotoisin yli 5000 asukkaan pikkukaupungeista ja joukkuelajien menestyjät puolestaan alle 2000 asukkaan kylistä.

Vaikeudet kasvattavat

Yllättävän monella Oakleyn mainitsemilla huippu-urheilijoilla oli ollut lapsuudessaan jokin trauma, joka kannusti heitä harjoittelemaan ja menestymään. Perin monet näistä kiintotähdistä mainitsivat olleensa koulukiusattuja lapsuudessaan. Vaikeuksista selviytymiseen auttaa sosiaalinen verkosto, etenkin vanhempien antama tuki. Perheen tuen merkitystä ei voi ylikorostaa.

Kaikki liittyy kaikkeen; uteliaisuus harjoitteluun, ympäristön tarjoamat mahdollisuudet, osaavat valmentajat ja tukea antavat vanhemmat ja kaverit – nämä luovat oivallisen kasvualustan monipuoliselle tekemiselle lapsuudessa ja nuoruudessa. Pois lukien muutama poikkeus, kuten esimerkiksi Andre Agassi, huiput olivat harrastaneet nuorena useita eri urheilulajeja. Muuan Usain Bolt oli vielä 14-vuotiaana sitä mieltä, että hänestä tulee kriketin pelaaja.

Harjoittelu on kuitenkin se juttu

Oikea ympäristö, sopiva määrä haasteita, monipuolinen harrastaminen ovat toki tärkeitä osatekijöitä huipulle nousussa, mutta mikään ei korvaa kovaa, määrätietoista ja pitkäjänteistä harjoittelua. Olipa laji tai huippu mikä tai kuka tahansa, Oakleynkin viittaamissa elämänkerroissa urheilijat nostavat ykkösjutuksi kerta toisensa jälkeen kovan työn teon. Vanha sanonta ”lahjattomat harjoittelevat” on kyllä totaalisen väärässä. Yksikään urheilija ei ole noussut huipulle ilman runsasta harjoittelua. On sitten aivan toinen asia, minkä itse kukin kokee harjoitteluksi. Jonathan Harnumin musiikkitaitoja käsittelevässä erinomaisessa kirjassa Practice of practice – How to boost your music skills tiedustellaan yhdeltä maailman parhaista muusikoista hänen harjoittelumääriään. ”En ole harjoitellut lainkaan.” oli hämmentävä vastaus. Tässä tapauksessa artisti ei kokenut jokapäiväistä soittamistaan harjoitteluksi. Tähänhän urheilussakin tulisi pyrkiä. Sisäisesti motivoitunut urheilija rakastaa niin paljon urheilemista, että sitä ei koeta lainkaan työntekona.

Haastetason nostolla vaihtelua harjoitteluun

Olympiakomitean tuoreet kasvot Lauri Hakala ja Marko Viitanen kävivät joku aika sitten (Jyväs)kylässä. Laurilla on tapana haastaa minua ja arvostan hänen ajatteluaan hyvin korkealle. Olemmekin käyneet hyvin antoisia keskusteluja aiheesta monipuolisuus vs. spesifisyys. Lauri kertoi huolensa siitä, että suomalaisessa valmennusosaamiskeskustelussa valitettavan harvoin viitataan kovaan työntekoon. En voisi olla enempää samaa mieltä.

Laurin ja Markon kanssa käydyn keskustelun innoittamana kaivoin Ericssonini esille (taas kerran) ja lukaisin sen (taas kerran). Kauan se kesti, mutta nyt löysin ajatuksellisen yhteyden Ericssonin deliberate practicen ja monipuolisuuden välille. Työnteon määrän ohella Ericsson korostaa jatkuvaa vaatimustason nostoa. Ei riitä, että harjoittelu vain toteutetaan, vaan riman pitää olla koko ajan korkeammalla. Tulee väkisinkin mieleen Curre Lindstörmin ”Lite bättre” -metodiikka. Lisäämällä progressiivisesti harjoitusten haastavuutta tekemiseen saadaan monipuolisuutta ja vältetään saman asian aivoton jauhaminen.

Vähemmän hippastelua – enemmän itse asiaa

Kävin alkukesästä luennoimassa Suomen Hiihtoliiton mäkihypyn ja yhdistetyn lajitapahtumassa Kuopiossa. Tapasin Kojonkosken Mikan, joka myös oli huolissaan määrätietoisen lajiharjoittelun vähäisyydestä. Kojo kertoi esimerkin eräästä sinänsä korkeatasoisesta valmennusryhmästä, jonka tunnin ja kolmen vartin harjoituksesta toista tuntia oli ollut ”hippastelua” ja itse pihvin kimpussa oltiin alle kolme varttia. Monipuolisessakin harjoittelussa tulee joka kerta miettiä, mikä siirtovaikutus eri harjoitteilla ja liikuntamuodoilla on itse päälajiin. Yksi non-lineaarisen pedagogiikan kulmakivistä on representatiivisuus, jonka mukaan kaikella tekemisellä pitää olla joku yhteys opeteltavaan asiaan. Tämä yhteys voi liittyä liikemekaniikkaan, taktiikkaan, havaintomotoriikkaan tai vaikkapa fyysisiin ominaisuuksiin. Huipulle pyrittäessä monipuolisuus ei ole itsetarkoitus, vaan se on elintärkeä elementti tuloksekkaan valmentautumisprosessin kokonaisuudessa.

Siispä työnteko kunniaan Ilmari Kiannon sanoin:

Taival lie hankala – olkoon vaan!

Luonto lie kitsas – siis kilpaillaan!

Taitotohtori

Laaja NASPSPA-konferenssi (North American Society for the Psychology of Sports and Physical Activity) Baltimoressa vilisi alan huippunimiä

Osallistuimme Timo Jaakkolan, Mikko Huhtiniemen ja Kasper Salinin kanssa NASPSPA-järjestön konferenssiin Baltimoressa. Tapahtuma kokosi yhteen liikunta-alan huippunimiä kuten esimerkiksi Joan Vickers, Dan Gould ja Gabrielle Wulf. Tarkoituksenamme oli markkinoida Kisakallion syksyn taitokonferenssia, verkottua ja ennen kaikkea oppia uutta. Kaikki nämä tavoitteet toteutuivat erinomaisesti. Yleisenä havaintona voidaan todeta liikuntataitojen painottuminen sekä fyysisen aktiivisuuden edistämisessä että urheiluvalmennuksessa. Lukuisissa esityksissä todistettiin taitojen olevan yhteydessä muun muassa oppimiseen ja ylipainoon. Liikkumisen ja harjoittelun määräkeskustelu on näköjään vaihtumassa laatukeskusteluksi. Toki määrälläkin on oma paikkansa, mutta vanha totuus siitä, että määrä ei muutu laaduksi sai Baltimoressa vahvistuksen. Yksi merkittävä ”löytö” Baltimoren reissulla oli Shape America -järjestön PE metrics kognitiivisten ja motoristen taitojen arviointijärjestelmä, johon useat konferenssin esiintyjät viittasivat alustuksissaan. Tästä järjestelmästä on löydettävissä lisätietoja osoitteessa www.shapeamerica.org.

Tässä seuraavassa joitakin Baltimoren konferenssin helmiä:

Kuinka oppia heittämään kuin Stephen Curry?

Yksi mielenkiintoisimmista esityksistä oli havaintomotoriikan maailman ykkösnimen Joan Vickersin alustus ”How to Shoot Like Stephen Curry: The Role of Quiet Eye Timing and Location In The Basketball Three Point Shot.” Kolmosten heittämisen suhteen on kaksi koulukuntaa; aikaisen ja myöhäisen katseen kiinnittymisen koulukunnat. Aikaisen kiinnittymisen nimeen vannovat korostavat avoimen luupin kontrollia, eli toisin sanoen suorituksen alussa katse kiinnitetään korirenkaaseen ja opittu motorinen ohjelma käynnistyy ilman tarvetta saada myöhäistä palautetta heiton loppuvaiheessa. Myöhäistä katseen kiinnittymistä perustellaan suljetun luupin kontrollimekanismilla, jossa heiton loppuvaiheista saatavaa palautetta hyödynnetään suorituksessa.

Vickers tutki eliittikoripalloilijoilla, kumpi edellä mainituista katseen kiinnittymistavoista on heittotarkkuuden kannalta merkityksellisempi. Koripalloilijat heittivät avustajan syötöstä kolmosia niin kauan, että heille kertyi kymmenen sisään mennyttä heittoa ja kymmen ohi heittoa. Heitot tehtiin sekä vapaana että puolustettuna. Katseen kiinnittymistä (QE) seurattiin neljän eri heittovaiheen aikana; QE syötön vastaanotossa, QE heittoon valmistauduttaessa, QE käsivarren koukistuksessa ja QE käsivarren ojennuksessa. Tutkimuksessa verrattiin mikä Quiet Eye -ajoitus oli yhteydessä heittotarkkuuteen. Ei ollut kovin yllättävää, että katseen kiinnittyminen on lyhyempää puolustettuna kuin ilman puolustusta, tosin heittotarkkuuteen tällä ei ollut merkitystä. Eniten osumia tuli aikaisella katseen kiinnittymisellä, eli syötön vastaanotossa ensimmäisten 300 ms:n aikana katse oli pallossa, josta se siirtyi korirenkaan keskelle. Heiton loppuvaiheessa tuli Vickersin mukaan yllättävän vähän katseen kiinnittymisiä. Tämä tutkimus tuki motorisen ohjelman hypoteesia ja osoitti katseen kiinnittymisen merkityksen koripallon heittotarkkuudelle.

Sekä määrällinen että laadullinen palaute parantavat suoritusta – mutta eri tavoin

Nuori tutkija -kilpailun voitti korealainen DongHwi Suh, joka selvitti palautteen laadun merkitystä sulkapallon lyönnin oppimiselle. Noviisisulkapalloilijoille annettiin oppimisprosessin aikana 3D-animaation muodossa visuaalista palautetta lyöntisuorituksesta joko kvantitatiivisesti tai kvalitatiivisesti. Kvalitatiivinen palaute perustui sentteihin, sekunteihin, kulmanopeuksiin ym. Palaute kohdistui liikkeen yksittäisiin osiin. Kvalitatiivinen palaute puolestaan keskittyi nimensä mukaisesti liikkeen laatuun sanallisesti kuvailtuna. Mielenkiinnon kohteena oli lyönnin biomekaaninen malli. Molemmat palautetavat paransivat lyöntiä. Määrällinen eli kvantitatiivinen palaute aikaansai lyöntitarkkuuden paranemista ja ranteen toiminnan tehostumista muita enemmän. Laadullinen eli kvalitatiivinen palaute puolestaan paransi liikemallia ja lyöntisuorituksen jatkuminen sujuvoitui. Tämän tutkimuksen perusteella laadullinen palaute osoittautui hieman määrällistä palautetta paremmaksi menetelmäksi, koska se kehitti lyönnin koordinaatiomallia paremmin.

Havainto-motorinen harjoittelu parantaa eliittilentopalloilijoiden pelinlukua

Marie-Therese Fleddermann Frankfurtista kertoi hyvin kiinnostavasta tutkimuksesta, jossa eliittilentopalloilijat harjoittelivat havainto-kognitiivisia taitoja kahdeksan viikon ajan 3D-virtuaalilaseilla. Pelaajille näytettiin laseilla kuusi palloa, joista kolme oli eri värisiä. Tehtävänä oli seurata näitä kolmea palloa niiden liikkuessa näkökentässä. Pallojen lähtiessä liikkeelle ne kaikki muuttuivat saman värisiksi ja pelaajien piti muistaa mitä palloja he seurasivat.

Harjoittelun myötä pelaajat luonnollisestikin kehittyivät pallojen seuraamisessa. Tutkijat selvittivät, onko tämäntyyppisellä harjoittelulla siirtovaikutusta itse pelaamiseen. Koehenkilöille heijastettiin lentopalloverkon takana olevalle skriinille pelitilannevideoita (=vastapuolen hyökkäys) ja kiinnostuksen kohteena oli, kuinka nopeasti koehenkilöt tunnistivat tilanteet ja miten he ponnistivat torjuntaan. Tulokset osoittivat, että 3D-virtuaalilasiharjoittelulla oli positiivinen vaikutus pelitilanteiden havaitsemiseen. Lasiharjoittelua tehneet pelaajat kykenivät kontrolliryhmää nopeammin havaitsemaan mistä hyökkäys tuli. Sen sijaan varsinaiseen torjuntaan ponnistukseen (=ponnistuskorkeuteen) tällä harjoittelulla ei havaittu olevan yhteyttä.

Keppi ja porkkana toimivat molemmat

Mariane Bachelar Auburnin yliopistosta todisti palkkioiden toimivan rangaistuksia paremmin oppimisen tehostajana. Koehenkilöiden tehtävänä oli kompleksin visuaalisen vihjeen perusteella valittava oikea golfin puttauspaikka ja putattava pallo mahdollisimman lähelle maalia. Koehenkilöt oli jaettu kolmeen ryhmään; palkkio, rangaistus ja neutraali. Palkkioryhmä sai lahjakortteja sen perusteella, kuinka hyvin he valitsivat oikean paikan ja kuinka tarkasti he puttasivat, eli oikeista valinnoista ja tarkoista puteista lahjakortteja tuli aina lisää. Rangaistusryhmä sai alkutilanteessa tietyn määrän lahjakortteja ja aina virheiden sattuessa kortteja otettiin heiltä pois. Neutraaliryhmä sai nipun lahjakortteja, jotka hei saivat pitää riippumatta heidän valinta- tai puttisuorituksistaan. Oppimistuloksia tarkasteltiin heti harjoittelun jälkeen, 24 h ja 7 päivää myöhemmin. Sekä valinta että puttaus paranivat kaikilla koehenkilöryhmillä. Kaikki kolme koehenkilöryhmää oppi yhtä hyvin, palkkio ja rangaistus olivat molemmat yhtä hyviä oppimisen tehostajia.

Joskus houkutteleva otsikko johtaa kiinnostavaan esitykseen

Seuraavan esityksen valitsin ihan täysin otsikon perusteella: Stimulating Overestimation of Motor Competence to Promote Physical Activity: A Bridge Over Troubled Water, a Stairway To Heaven or a Highway to Hell? Esitys oli Ghentin yliopiston johtaman tutkimusryhmän aikaansaannos, jossa selviteltiin mikä merkitys on oman taitotason arvioinnilla motivoitumiselle fyysiseen aktiivisuuteen. Koehenkilöinä toimi 195 amerikkalaista n. 13-vuotiasta nuorta. Nuorilta mitattiin todellinen motorinen pätevyys, koettu motorinen pätevyys, motivaatio fyysistä aktiivisuutta kohtaan, viihtyminen liikunnassa sekä sitkeys. Tulosten perusteella koehenkilöt jaettiin yli-, ali- ja realistisiin motorisen pätevyyden arvioijiin. Yhteydet arviointitarkkuuden, todellisen motorisen kompetenssin ja motivaatiotekijöiden välillä olivat yllättäviä. Realistisesti oman pätevyytensä arvioineet hyvät (=aktuaalisesti motorisesti pätevät) ja oman pätevyytensä yliarvioineet huonot osoittautuivat parhaiten motivoituneiksi ja viihtyviksi sekä sitkeiksi. Sen sijaan ne nuoret, jotka olivat heikkoja ja arvoivat oman tasonsa tarkasti, olivat huonosti motivoituneita, eivät viihtyneet eivätkä osoittaneet sitkeyttä. Näyttää siis siltä, että oman tason tarkka arviointi on eduksi silloin, kun oma taso on hyvä, mutta haitalliseksi silloin kuin oma taso on heikko. Heikot liikkujat ”hyötyvät” siitä, että he yliarvioivat oman motorisen pätevyytensä.

Ja vielä loppuun Sian Beilockin neuvo tilanteisiin, joissa jännittäminen meinaa häiritä suoritusta:

”Rethink your arousal: During times when you feel nervous or anxious, your body is actually filling you with energy and improving your attention.”

Mikä ohjaa toimintaamme liikunnassa ja urheilussa, etukäteen opeteltu sisäinen malli vai suorituksen aikana saatu informaatio, vai kenties molemmat näistä? Tätä perustavaa laatua olevaa kysymystä Huaiyong Zhao ja William Warren tarkastelevat artikkelissaan ”On-line and Model-based Approaches to the Visual Control of Action”. Kysymys on todellakin hyvin merkityksellinen, sillä sekä opettamisessa että valmentamisessa on kyse suorituksen parantamisesta oppimista tukemalla. Tuetaanko oppimista opettelemalla liikkeen sisäinen malli mahdollisimman hyväksi vai kehittämällä urheilijan ja liikkujan havainnointi- ja päätöksentekotaitoja? Onko taitojen opettamisessa ja valmentamisessa kyse tempun harjoittelemisesta mahdollisimman hyväksi, vai onko kyse siitä, että opitaan keräämään informaatiota ympäristöstä ja itsestä ja toimitaan tämän informaation ohjaamana. Zhaon ja Warrenin artikkeli rajautuu tarkastelemaan näköaistin merkitystä, sama ajattelu on sovellettavissa muihinkin aisteihin.

KAKSI KOULUKUNTAA

Liikkeen visuaaliseen kontrolliin liittyen on olemassa kaksi koulukuntaa; online -malli sekä sisäinen malli. Online-mallissa uskotaan, että liikkeen aikana näköaistin kautta saatu informaatio ohjaa suoritusta, kun taas sisäisen mallin koulukunta pitää toimijan sisäistä maailmaa toimintaa ohjaavana tekijänä. Ajatuksen informaation primaarista roolista toiminnan kontrolloijana esitti ensimmäisen kerran James Gibson jo 1950-luvulla. Tuloksellinen toiminnan edellytyksenä Gibsonin mukaan on se, että viritetty havaintokoneisto mahdollistaa ihmisen tietoisuuden ympäristön ominaisuuksista ja toiminnan ohjaamisen suhteessa niihin. ”Liikkumista ja välineiden käsittelyä eivät ohjaa aivot, vaan informaatio ts. itsensä näkeminen maailmassa.” (Gibson 1979).

Sisäisen mallin käsitteen isänä pidetään Kenneth Craikia, joka jo 1940-luvulla kirjoitti, että aivot imitoivat fysikaalisia prosesseja luomalla sisäisen mallin todellisuudesta, ja täten tulevat kykeneväksi ennustamaan fyysisen maailman tapahtumia. Tunnettu neurotieteilijä Daniel Wolpert määrittelee sisäiset mallit oletetuiksi neuraalisysteemeiksi, jotka jäljittelevät aivojen ulkopuolisia fysikaalisia järjestelmiä ja joiden primaaritehtävänä on ennustaa kehon ja maailman käyttäytymistä.

Zhao ja Warren esittelevät online- ja sisäisen mallin rinnalle kolmatta, niin sanottu hybridimallia. Tässä mallissa toiminnan ohjaus tapahtuu pääsääntöisesti visuaalisen online-mekanismin avulla, mutta tietyissä tilanteissa (kuten esimerkiksi näköesteen kohdalla) turvaudutaan sisäiseen malliin. Tätä teoriaa peukuttaa myös Keith Davids (2015). Hänen mukaansa ekspertti jatkuvasti prosessoi aikomuksia, havaintoja ja toimintaa. Nämä toiminnot eivät ole täysin riippuvaisia ympäristöstä saatavasta informaatiosta (reaktiivinen, täysin informaation ohjaama toiminta), mutta eivät myöskään täysin riippumattomia ympäristöstä saatavasta informaatiosta (kaikki liikkeet ennalta suunniteltuja ja tilanteesta riippumatta muuttumattomia). Davids puhuu systeemin metastabiliteetista, joka urheilun eksperttiyhteydessä tarkoittaa muun muassa luovuutta ja sopeutuvuutta.

MITÄ TÄMÄ TARKOITTAA JOUKKUEPELAAMISEN VALMENTAMISESSA?

Pedro Silva, Julio Garganta, Duarte Araùjo, Keith Davids ja Paulo Aguiar (2013) tarkastelivat edellä mainitun kaltaista problematiikkaa joukkuepelaamisessa. Heidän mainio artikkelinsa “Shared Knowledge or Shared Affordances? Insights from an Ecological Dynamics Approach to Team Coordination in Sports” pohdiskelee muun muassa sitä, että pitäisikö joukkuepelaamisen harjoittelun perustua etukäteen sovittujen settien opetteluun vai pienpelien avulla harjaannuttaa pelaajia havaitsemaan asioita yhtenäisellä tavalla.

Jèrome Bourbousson, Germain Poizat, Jaques Saury ja Carole Sève (2011) selvittivät joukkuekognitioita koripallossa, ts. kuinka yhteneväinen käsitys pelaajilla oli eri tilanteista. Tutkimuksessa analysoitiin viiden pelaajan näkemyksiä eri pelitilanteista. Tulokset osoittivat, että tilanteet, joista pelaajat olivat täysin samaa mieltä, olivat perin harvassa. Ainoastaan 12 % pelitilanteista oli sellaisia, että koko viisikko ymmärsi ne keskenään samalla tavalla.

ERI LAJEISSA KOROSTUVAT ERI ASIAT

Oma ajatteluni sijoittuu jonnekin sisäisen mallin ja informaatio-ohjauksen välille. Eri urheilulajeissa painottuvat eri elementit.  Joukkuepeleissä informaation rooli on kiistatta todella suuri. Alati muuttuvat ja ennalta-arvaamattomat tilanteet ovat ratkottavissa taitavan ennakoinnin, havainnoinnin ja tarkoituksenmukaisen sekä nopean päätöksenteon turvin. Vaikka pelikuviot olisivat kuinka harjoiteltuja, pelitilanne ei ole koskaan ennalta sovitun kaavan konemaista toteuttamista. Tosin pelkkään pelinlukuun tukeutuva pelaaminen ilman taktisia kuvioita saattaa johtaa hyvinkin kaoottiseen tilanteeseen, jossa jokainen pelaaja tunnistaa ja ratkaisee pelissä esiintyvät mallit ja tilanteet omalla tavallaan.

Tilanne on täysin toinen esimerkiksi telinevoimistelussa. Voimistelijan ympäristö on suhteellisen muuttumaton ja hänen suorituksessaan korostuu etukäteisvalmistautuminen. Hieman kärjistäen voisi luonnehtia, että voimistelija opettelee harjoituksissa liikkeet, yhdistää elementit liikesarjaksi ja toteuttaa sarjan kilpailussa ennalta suunnitellulla tavalla. Aivan täysin ilman havainnointia ei tosin voimistelijakaan pärjää. Rekki-irrotuksen etäisyyden arvioiminen tangosta, permantolinjan ylityksen välttäminen tai vauhdinottoaskelten täsmääminen ponnistuslaudalle ovat esimerkkejä haasteista, joita voimistelija kohtaa sarjassaan ja joiden menestykselliseksi ratkaisemiseksi hänen tulee kerätä informaatiota ympäristöstään ja tähän informaation tukeutuen täsmätä omaa liikkumistaan suhteessa ympäristöön.

Vaikka tässä blogitekstissäni olen tietoisesti tarkastellut sisäistä ja informaatiomallia erillisinä kokonaisuuksina, todellisuudessa nämä mallit kuitenkin vuorovaikuttavat toisiinsa. Joukkuepelaaja tarvitsee informaatiota etukäteen luodun pelitaktiikan toteuttamiseen. Esimerkiksi vastustajan puolustustapa pitää havaita, jotta oma hyökkäyskuvio saadaan mahdollisimman tehokkaaksi. Toisaalta taas taitolajin urheilija tarvitsee sisäistä mallia informaation etsimiseen, esimerkiksi taitoluistelija tietää missä kohtaa koreografiaansa hänen tulee olla tarkkana kaukalon laidan kanssa.

Taitotohtori

6-9-11

Keskustelin apulaisprofessori Sami Kokon kanssa uunituoreista tutkimustuloksista liittyen lasten ja nuorten liikuntaan ja urheiluun. Kaimani latasi pöytään tylyn numerosarjan: 6 – 9 – 11. Suomalainen urheilijan polku näyttäisi olevan valtaosalla lapsista lyhyt kuin kanan lento. Urheiluharrastus aloitetaan Suomessa kuusivuotiaana, päälaji valitaan yhdeksänvuotiaana ja lopettamispäätös tehdään yksitoistavuotiaana. Positiivista nykymaailman menossa on se, että urheiluseuratoimintaan osallistuu yhä useampi lapsi ja nuori. Viimeisimpien tietojen mukaan jopa 62 % nuorten ikäluokasta osallistuu organisoituun urheilutoimintaan, mutta huolestuttavaa on siis se, että seuratoiminta loppuu aivan liian aikaisin. Varhentunut urheiluharrastuksen aloitusikä tuo seurojen valmentajille ja ohjaajille uusia haasteita. Seuratoimintaan tullessaan lapsilla on takana aikaisempaa vähemmän omatoimista liikkumista, mikä puolestaan ilmenee muun muassa perusliikuntataitojen heikkoutena ja huonona harjoitettavuutena. Siinä missä ”vanhaan hyvään aikaan” urheiluseurassa pystyttiin käymään heti käsiksi lajitaitoihin ja -ominaisuuksiin, pitää nykyään lähteä aikamoiselta takamatkalta liikkeelle. Olin jokin aika sitten kouluttamassa lasten ja nuorten parissa toimivia kamppailulajien valmentajia Pajulahden urheiluopistolla. Useammalta valmentajalta tuli sama murheellinen viesti – lapset eivät osaa juosta, hypätä tai heittää. Harjoituksissa pitää lähteä liikkeelle aivan perusasioista. Liikunnallisia perustaitoja ei kuitenkaan voi ohittaa. Ne luovat perustan, jonka varaan lajitaidot rakennetaan. Ensin pitää opetella numerot, ennen kuin voi oppia laskemaan.

Rasitusvammoja on hälyttävän monella

Hiljattain julkaistu artikkeli nuorten urheilijoiden terveysongelmista kertoo sekin karua kieltään. (Ristolainen et. al. 2019.  Acute and overuse injuries among sports club members and non-members: The Finnish Health Promoting Sport Clubs –study).  Tässä TELS-tutkimuksessa tarkasteltiin noin 1900 suomalaista nuorta, joista osa osallistui urheiluseuratoimintaan ja osa ei osallistunut.  Lajikirjo oli kattava, mukana oli nuoria urheilijoita kaikista Suomen 10 eniten harrastetusta urheilulajista, sekä kesä- että talvilajeista. Tulokset ovat pysähdyttäviä: peräti 35 % 14–16 -vuotiaista urheilijoista oli kärsinyt viimeisen vuoden sisään rasitusvammasta. Siis useammalla kuin joka kolmannella nuorella urheilijalla on rasitusvamma! Vammoja selittävät toki osaltaan olosuhteet, esimerkiksi kovat alustat ja heikot jalkineet. Olen kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että merkittävä syy rasitusvammoille löytyy huonosta harjoitettavuudesta ja yksipuolisesta tekemisestä. Kaikki liittyy kaikkeen – ei mikään ihme, että harrastus loppuu, jos vammat kiusaavat jatkuvasti.

Super Bowl pelaajat monilajitaustaisia

Mikä sitten neuvoksi? Viime viikonloppuna pelatun amerikkalaisen jalkapallon loppuottelun, Super Bowlin pelaajista yli 90 % oli monilajiurheilijoita. New England Patriotsin pelaajista 92 % ja Los Angeles Ramsin pelaajista 90 % kilpaili opiskeluaikanaan vähintään yhdessä muussa lajissa amerikkalaisen jalkapallon ohella. Suosituin rinnakkaislaji Ramsin pelaajilla oli yleisurheilu (68 %) ja Patriotseilla koripallo (49 %). Voittajajoukkueen pelinrakentaja Tom Brady on ehkäpä kaikkien aikojen paras urheilija tässä lajissa. Hän itse pelasi baseballia jenkkifudiksen rinnalla. Brady korosti monilajisuuden merkitystä burn outin torjumisessa.

Monilajisuutta yhden seuran sisällä

Monilajisuudella näyttäisi olevan positiivinen vaikutus moneen asiaan; muun muassa lopuun palaminen, loukkaantumiset ja rasitusvammat vähenevät, urheilu-urat jatkuvat pitempään ja liiketekniikoiden oppiminen tehostuu. Arki tuo kuitenkin omat haasteensa monilajisuuden toteuttamiselle. Harjoitusvuorot, jäsen-, lisenssi- ja harjoitusmaksut sekä kilpailukalenterit ovat elementtejä, jotka saattavat ovat hyvin hankalasti ratkottavissa urheilijan arjessa.

Taitavalla valmennuksella monilajisuus on mahdollista toteuttaa yhden seuran sisällä. Oivallinen esimerkki tästä on jyväskyläläinen uimaseura Kampuksen plaani, joka valmentajansa Marko Malvelan johdolla on sisällyttänyt upealla tavalla ei lajien harjoittelua uimareiden harjoitusohjelmaan. Mimosa Jallow ja muut tähdet esimerkiksi talvella hiihtävät säännöllisesti ja pelaavat kesällä ultimatea ja jalkapalloa. Toki tässä mallissa jää toisessa lajissa kilpailemisen edut saavuttamatta, mutta kuten Mimosa ja A-P Liukkonen ovat osoittaneet, niin kello tykkää tämänlaisesta harjoittelusta.

Onko kotiosoite lahjakkuustekijä?

On, mikäli itänaapurin jääkiekkoon on uskominen. Moskovassa lätkän mahtiseurat nimittäin rekrytoivat junioripelaajansa vain ja ainoastaan niistä lapsista, jotka asuvat metrolinjan varrella. Perustelu tälle toimintatavalle on jäätävän yksinkertainen; jos aika menee auton kyydissä istumiseen (Moskovassa pikkuautolla kaupungin läpi ajo kestää neljä tuntia), niin vaikka olisi minkälaiset geenit ja muut taustatekijät, niin huipulle on turha yrittää. Tosin on muistettava, että vaikka valmennukseen pääsy onkin rajattu tiettyihin kotiosoitteisiin, niin ehdokkaita on silti vielä toista miljoonaa.

Taitotohtori