Avainsana-arkisto: taitavuus

Ajattelu urheilusuorituksen aikana ei aina ole pahasta, ei ainakaan ajattelun ajattelu

Julkaistu

Joutaako Fitts & Posnerin malli jo Hall of Fameen?

Paul Fitts ja Michael Posner lanseerasivat 1967 kolmiportaisen mallin taidon oppimisen vaiheista. Teoria on yksi siteeratuimmista taitojen oppimisen saralla ja se on pitänyt puolensa aina näihin päiviin saakka. Mallin mukaan oppiminen alkaa kognitiivisella (tiedollisella) vaiheella, jolloin oppija yrittää muodostaa mahdollisimman hyvän käsityksen opeteltavasta asiasta. Vaiheen nimi juontaa siitä, että tässä oppimisen vaiheessa kognitiivinen aktiivisuus on suurta. Suoritus on aluksi hidas, kömpelö, epätarkka ja epätaloudellinen. Virheitä tulee paljon ja oppijan tarkkaavaisuus saattaa olla epäoleellisissa kohteissa. Vaiheelle on tyypillistä ohjeiden antaminen itselle ääneen. Opettajan ja valmentajan roolissa korostuu ohjeiden antaminen. Vähitellen suoritus alkaa sujumaan paremmin ja eri yrityskerrat alkavat muistuttamaan enemmän toisiaan. Oppija löytää yhteyksiä aikaisemmin oppimaansa ja oppii korjaamaan virheitään. Tätä toista vaihetta kutsutaan assosiatiiviseksi vaiheeksi. Valmentajan ja opettajan roolissa painottuu tarkoituksenmukaisten oppimistilanteiden ja -ympäristöjen suunnittelu ja järjestäminen. Fitts & Posnerin mallin ylin taso on autonominen vaihe, jolloin suoritus tapahtuu automaattisesti. Oppijan ei tarvitse tietoisesti pohtia suoritustaan, vaan se tapahtuu ”autopilotilla”.

Rob Gray (Arizona State University) kysyy aiheellisesti, että jokohan olisi aika siirtää Fitts & Posnerin malli ”Motorisen oppimisen Hall of Fameen” suosionosoitusten ja kiitosten kera? Näyttäisi nimittäin vahvasti siltä, että huippusuorittajat eivät tyydy automaatiotasoon, vaan vaativat itseltään aina vaan parempaa.

Onko tapa taidon korkein ilmentymä?

Eräs ystäväni kertoi kerran oppineensa valmentajakoulutuksessa, että tapa on taidon korkein ilmentymä. Elisabeth Pacherie ja Myrto Mylopoulos lyttäävät tämän totuuden mainiossa artikkelissaan Beyond Automaticity: The Psychological Complexity of Skill (Springer Nature B.V 2020). Kirjoittajat nimeävät neljä seikkaa, jotka erottavat tavat taidoista. Ensimmäiseksi taidot eroavat tavoista joustavuutensa ja vaihtelevuutensa vuoksi. Kun esimerkiksi sidomme kengännauhojamme, teemme se aina rutiininomaisesti samalla tavalla. Sen sijaan taidoissa korostuu yksilön kyky säätää ja/tai sopeuttaa suoritustaan erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Toisekseen, tapoihin ei sisälly ajattelua, emme juurikaan mieti miten viikkaamme pyykit. Sen sijaan taitava suorittaja miettii suoritustaan. Eräs pianoekspertti kuvailee soittamistaan näin: ”…soittamiseni kuvastaa koko ajan ajatuksiani kappaleesta, päätöksiäni nopeuttaa tai hidastaa…”. Kolmanneksi on hyvä erottaa miten tavat ja taidot on hankittu. Tavat ovat rakentuneet drillien ja toistojen kautta ja ovat pitkälti seurausta ehdollistumisesta, kun taas taidot on hankittu tietoisesti harjoittelemalla. Viimeisenä pointtina tutkijat nostavat esille pyrkimyksen kehittyä edelleen. Aika harva meistä jatkuvasti ponnistelee sen eteen, että saisi kengännauhat solmittua nopeammin. Sen sijaan urheilussa on tyypillistä pyrkiä jatkuvasti parempaan. Hardyn ym. (Great British medalists: Psychosocial biographies of Super-Elite and Elite athletes from Olympic sports. Progress in Brain Research 2017) tutkimuksessa verrattiin brittiläisiä arvokisaedustajia mitalisteihin. Yksi ero super-eliittiurheilijoiden ja eliittiurheilijoiden välillä oli se, että super-eliitti urheilijat (mitalistit) keskittyivät sekä lopputulokseen että suorituksen hallintaan, kun eliittiurheilijat keskittyivät vain lopputulokseen.

Pacherie ja Mylopolous esittelevät artikkelissaan kolme ulottuvuutta suorituksen joustavuudelle, joka siis erottaa taitosorituksen tavasta. Joustavuus edellyttää herkkyyttä ympäristön muutoksille. Taitava urheilija ei toista suoritustaan joka kerta jäykän samanlaisena, vaan vaihtelee ja hienosäätää suoritustekniikkansa aina tarpeen mukaan. Hänellä on nk. sensorista sensitiivisyyttä. Lisäksi joustavuus edellyttää tilannekohtaista herkkyyttä. Tilannekohtainen herkkyys liittyy muun muassa erilaisten pelikuvioiden tunnistamiseen ja toteuttamiseen. Tämä situationaalinen sensitivisyys on sensorista kompleksimpaa prosessointia. Kolmas taso on strateginen sensitiivisyys. Siinä prosessoidaan isompia kokonaisuuksia, kuten esimerkiksi riskillä vai varmaan päälle pelaamista. Yksi artikkelin johtopäätös on se, että vaikka tietyt motoriset yksityiskohdat voivat harjoittelun seurauksena automatisoitua, niin strateginen kontrolli ei sitä koskaan tee.

Curre Lindström ja lite bättre

Anders K. Ericsson korostaa määrätietoisen harjoittelun periaatteissa jatkuvan kehityspyrkimyksen tärkeyttä. Hän toteaa mm, että ”Eksperttisuorittajat työskentelevät automatisoitumista vastaan kehittämällä yhä kompleksimpia pään sisäisiä mielikuvia (mentaalisia respresentaatioita) saavuttaakseen korkeamman kontrollin suorituksistaan. Ericssonin mukaan ekspertit hakeutuvat jatkuvasti haasteisiin, jotka ovat heidän kykyjensä ylärajalla. Sitä mukaa, kun taidot karttuvat, kovenee myös vaatimustaso.

Tätä teoriaa toteutti käytännössä toinen ruotsalainen, Curt ”Curre” Lindström valmentaessaan lätkäleijonat historialliseen maailmanmestaruuteen Globenissa (muistattehan Den glider in…). Lindström kertoo haastattelussa, ”että kaikki mitä tehtiin, tehtiin hyvin. Mutta kaiken voi tehdä aina lite bättre.”

Jatkuva vaatimustason kasvu paransi oppimista

Mikä hermostollinen mekanismi on tämän jatkuvan vaatimustason noston hyödyllisyyden taustalla? Lasse Cristiansen, Malte Larsen, Mads Madsen, Michael Grey, Jens Nielsen ja Jesper Lundbye-Jensen selvittivät progressiivisesti vaikeutuvan harjoittelun vaikutuksia taidon oppimiseen ja kortikospinaaliseen plastisuuteen (vrt. joulukuun blogikirjoitukseni; kortikospinaalinen plastisuus tarkoittaa motorisen aivokuoren ja selkäytimen liikehermojen muokkaantuvuutta.) Tutkimuksessa Long-term motor skill training with indiviually adjusted progressive difficulty enhances learning and promotes corticospinal plasticity (Scientific Reports 2020 10:15588) koehenkilöt opettelivat ohjaamaan tietokoneen hiirtä oikean käden pikkusormellaan. Toinen ryhmä harjoitteli koko intervention ajan saman vaikeustasolla, kun taas toisilla koehenkilöillä tehtävä vaikeutui sitä mukaa, kun taito edistyi. Progressiivisesti vaikeutuneita haasteita kohdannut ryhmä selviytyi lopputesteissä noin kaksi kertaa paremmin kuin vakiovaikeustasolla harjoitellut ryhmä. Ero oli havaittavissa vielä kahdeksan päivää intervention jälkeen, mutta ei enää 14 kuukautta myöhemmin. Tutkijat selittivät, että aina uutta opeteltaessa kortikospinaalinen herkkyys kasvaa (lue: käskyt menevät paremmin aivoista lihaksiin), mutta kun tehtävä tulee tutuksi, tämä herkkyys laskee. Tehokkaassa harjoittelussa ei näin ollen ole juurikaan automaattisuutta!!! Lisäämällä jatkuvasti tehtävien haasteellisuutta, saadaan ao. muokkautuvuus pysymään korkeana, mikä puolestaan ilmenee parempana oppimisena. Tämän tutkimuksen tulokset ovat kauniisti linjassa mm. sen kanssa mitä Janne Avela todisti Kuortaneen voimaseminaarissa ja mitä Anders Ericsson peräänkuuluttaa määrätietoiseen harjoitteluun.

Annetaanko tapahtua vai pannaanko tapahtumaan?

Ekspertit tietävät milloin asioiden kannattaa antaa tapahtua (automaattiset prosessit) ja milloin asiat pistetään tapahtumaan (kognitiivinen kontrolli liikevalinnoista ja -suorituksista). John Toner ja Aidan Moran (2020) osoittavat artikkelissaan Exploring the Orthogonal Relationship between Controlled and Automated Processes in Skilled Action (Review of Philosophy and Psychology. August 2020), että taitosuorituksessa vaikuttavat rinnakkain sekä automaattiset että kontrolloidut prosessit. Taitojen kehittymisen kannalta ratkaisevassa roolissa on urheilijan kyky joustavasti ottaa käyttöön tarkkaavaisuuteen liittyviä resursseja. Metakognitiivisten taitojen avulla urheilijat voivat ”tarkkailla itseään”. Kirjoittajat mainitsevat esimerkkinä juoksijan, joka tarkkailee sekä omaa kuormittuneisuuttaan että väliaikoja ja suuntaa sitten tarpeen mukaan huomiotaan juoksutekniikkaan tai vauhdinjakoon (vrt. edellä mainitut sensorinen ja situationaalinen sensitiivisyys). Automaatio ja kontrolli eivät siis ole toisiaan poissulkevia tekijöitä, vaan ne vaikuttavat yhtä aikaa!

Olympiakomitean Pekka Nikulainen on perehtynyt ajattelutaitoihin, etenkin suunnistuksessa. Pekka korostaa ajattelun metataitojen merkitystä. Suorituksessa on hänen mukaansa merkityksellistä muun muassa ennakointi, oivallus ja esiymmärrys siitä mitä kohta tapahtuu. Niku-Pekan tulokulma on hyvin bayesilainen. Bayesilaisen ajattelun mukaan aistihavainnot täsmäytetään mielen sisäisen mallin olemassa oleviin rakenteisiin. Eli aivojen toiminta on tämän teorian mukaan ennakoivaa ja todennäköisyyksiä laskevaa. Aivot ovat hypoteesejä testaava mekanismi, joka pyrkii minimoimaan olettamuksien virheitä. Suunnistus jos mikä on laji, jossa menestyksellinen toiminta perustuu ajattelulle ja ennakoinnille.

Occamin partaveitsi

Mukailen tässä lopuksi vapaasti Vilhelm Occamilaisen mukaan nimettyä periaatetta, ”Occamin partaveitseä; ”entia non sunt multiplicanda praeter necessitatem” (asioita ei tulisi monimutkaistaa tarpeettomasti, toisin sanoen, mikä voidaan selittää oletuksella vähemmästä määrästä entiteettejä, on turha selittää oletuksella useammasta entiteetistä) ja peesaan soveltaen  René Descartesia:

”Ajattelen ajattelemistani – siis huippusuoritan.”

Taitotohtori

Robotti vai taiteilija?

Julkaistu

Kumpi voittaa karhu vai leijona? Neuvostokiekon punakone vai Pele ja brassitaiturit?  Pitäisikö urheiluvalmennuksen perustua pelikirjan opetteluun vai pelinluvun kehittämiseen? Voittaako ennakkosuunnitelmaa toteuttava kollektiivi tilanteissa luovalla tavalla toimivat yksilötaiturit? Oppiiko tekniikkadrilleillä pelaamaan? Takaavatko pienpelit ja peliharjoitukset riittävästi altistumisia eri tekniikoiden kehittymiselle? Tekniikkataiturilla, joka ei osaa pelata, ei ole mitään käyttöä ja toisaalta hyväkään pelikäsitys ei juurikaan lohduta, jos henkilökohtainen tekniikka ei mahdollista pelitilanteen mukaisia voittavia ratkaisuja.

Muun muassa näistä asioista kävimme joulun alla Salibandyliiton Miikka Lamun kanssa mielenkiintoisen keskustelun. Salibandyssä näitä asioita on pohdiskeltu ja mikä parasta salibandyllä on vakaa pyrkimys perustaa liittojohtoinen valmennuslinja tutkittuun tietoon.

Pitääkö urheilijan olla robotti vai taiteilija? Kysymys kiteytyy taitojen opettamisen taustateorioihin, jotka voidaan jakaa motorisen ohjelmoinnin/informaation prosessoinnin ja dynaamisen vuorovaikutuksen teorioihin. Näitä teorioita on hyvin avattu muun muassa Cheryl Cokerin teoksessa Motor Learning & Control for Practitioners (Holcomb Hathaway Publishers). Motorisen ohjelmoinnin teoriat painottavat etukäteen opettelua, muistiin tallentamista ja mieleen palauttamista. Motorinen ohjelma -lähestymistapa perustuu aivoissa sijaitsevaan komentokeskukseen, joka tekee kaikki liikettä koskevat päätökset. Kun päätös on tehty, muistista haetaan asianmukainen liikesuunnitelma ja aivot lähettävät toimintaohjeet muualle kehoon. Taitava suoritus on motorisen ohjelmoinnin ajattelutavalla etukäteen opetellun toteuttamista. Tämän teorian mukaan ympäristöstä havainnoitavaa informaatiota tulee työstää. Informaatio itsessään ei tarjoa riittävästi tietoa toiminnan ohjaukselle. Ympäristö tarjoaa vihjeitä, joita taitava suorittaja osaa hyödyntää päätöksenteossaan. Motorisen ohjelmoinnin teoriaa noudattavat valmentajat kertovat ja demonstroivat urheilijalle ohjeet liikesuorituksesta, jonka optimimalli on etukäteen määritelty. Suorituksia toistetaan paljon ja virheet korjataan valmentajan toimesta. Yksilöllisyydelle jää vain vähän sijaa.

Määrätietoisessa harjoittelussa tiedetään tarkkaan mitä harjoitellaan

Tunnettu ja hyvin yleinen motoriseen ohjelmointiin tukeutuva lähestymistapa on määrätietoinen harjoittelu (deliberate practise). Tätä menetelmää käsittelevät Anders Ericsson ja Robert Pool kulttiteoksessaan Peak – Secrects from the new Science of Expertise (Houghton Mifflin Harcourt). Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Tiivistettynä määrätietoista harjoittelua voisi luonnehtia seuraavasti:

”Tosin kuin peli tai leikki, määrätietoinen harjoittelu on hyvin strukturoitu aktiviteetti, jonka eksplisiittinen tavoite on parantaa suoritusta.

Spesifejä harjoitteita kehitetään parantamaan heikkouksia ja suoritusta arvioidaan tarkasti sen edelleen parantamiseksi.

Määrätietoinen harjoittelu edellyttää ponnisteluja ja se ei aina ole nautinnollista.

Yksilöt motivoituvat harjoittelemaan, koska harjoittelu parantaa suoritusta. Lisäksi määrätietoinen harjoittelu ei tarjoa välittömiä rahallisia palkkioita, vaan aiheuttaa kustannuksia sekä valmennuksen että harjoittelupaikkojen suhteen. Tämän vuoksi on tärkeää tiedostaa määrätietoisen harjoittelun pitkäkestoiset vaikutukset.”

Summersin ja Ansonin artikkeli (Current status of the motor program: Revisited. Human Movement Science 28 (2009) 566–577) käsittelee motorisen ohjelmoinnin historiaa. Varhaisimmat kirjoitukset liittyvät 1300-1400 luvulla vaikuttaneeseen merirosvoon Klaus Störtebekeriin. Legendan mukaan teloitettavaksi tuomittu Störtebeker anoi Hampurin pormestarilta, että hänen miehistörivistöstään armahdettaisiin yhtä monta miestä, kuin mitä hän pystyy päättömänä kävellen ohittamaan. Silminnäkijöiden mukaan päätön Störtebeker ohitti yksitoista miestään, ennen kuin pyöveli jalkakampitti hänet. (Tästä huolimatta kaikki miehet teloitettiin (Erwin-Rosenthal 2008)). Tarua vai totta, mene ja tiedä, mutta kiehtova tarina siitä, että motoriikka on etukäteen tallennettu kehoon.

Ekologisen mallin mukaan taito on urheilijan ja ympäristön vuorovaikutuksessa

Motorisen ohjelman teorioita on kritisoitu siitä, että aivojen komentokeskus ei pysty vastaamaan kaikista liikkeiden variaatioista ja säädöistä; kuorma muistille on liian suuri. Dynaamisen vuorovaikutuksen teorioiden mukaan taitavat suoritukset syntyvät dynaamisesta vuorovaikutuksesta lukuisten kehon osien ja muuttujien sekä ympäristön välillä. Taitava suoritus rakentuu urheilijan ja ympäristön vuorovaikutuksesta. Tämä ekologinen teoria puhuu suorasta havainnoinnista, joka tarkoittaa sitä, että ympäristön tarjoama informaatio itsessään on riittävää. Sitä ei tarvitse työstää. Me esimerkiksi tiedämme milloin kohtaamme meitä kohti lentävän pallon silmän verkkokalvolla olevan kuvan koon muutoksesta. Lentoaikaa ja –rataa ei tarvitse erikseen ennustaa ja laskea. Dynaamisen vuorovaikutuksen teoriassa suuri painoarvo on kehon itseorganisoitumisella, keho tietää kuinka toimia. Toisin kuin motorisen ohjelmoinnin teoriassa, dynaamisen vuorovaikutuksen teoriassa oikeaa liikesuoritusta ei ole tarkkaan ennalta määrätty, koska sekä sisäinen että ulkoinen ympäristö vaihtelevat koko ajan. Taito on yksilöllisissä ongelmanratkaisuissa. Siinä missä motorisen ohjelmoinnin teoriassa virheen korjauksen suoritti valmentaja, dynaamisen vuorovaikutuksen teoriassa urheilija korjaa itse virheensä. Liikesuoritusta ei toisteta sellaisenaan, vaan kyse on ongelmanratkaisuprosessin toistamisesta. Tätä tarkoitti Nikolai Bernsteinin kuuluisa luonnehdinta taitojen oppimisprosessista; ”repetitions without repetitions”.

Yksi dynaamisen vuorovaikutuksen teorian käytännön ilmentymistä on non-lineaarinen pedagogiikka ja constraints led coaching. Siinä valmentaja muokkaa tehtävään ja/tai ympäristöön liittyviä rajoitteita opastaen urheilijan kokeilemaan erilaisia tapoja ratkaista käsillä oleva haaste ja löytämään itselle parhaiten toimiva liikemalli. Bruce Leen osuva sitaatti kuvastaa hyvin ekologisen mallin ajattelua: ”The highest technique is to have no technique. My technique is a result of your technique; my movement is a result of your movement.”

Vaihtelu on tärkeää vakaumuksesta riippumatta

Olipa taustateoriana motorinen ohjelmointi/informaation prosessointi tai dynaaminen vuorovaikutus/ekologinen malli, harjoitella pitää paljon ja vaihtelevasti. Tilanteet vaihtelevat jatkuvasti. Motorisen ohjelmoinnin mallissa ensin harjoitellaan sisäinen liikemalli vahvaksi, tämän jälkeen opetellaan säätelemään mallia aina kulloisenkin tilanteen vaatimusten mukaisesti. Avainsana on säätelykyky (adjustability). Dynaamisen vuorovaikutuksen mallissa kohdataan erilaisia tilanteita ja haasteita, joiden kautta opitaan sopeutumaan. Avainsana tässä on sopeutumiskyky (adaptability).

Sama metsä – eri puut

Rafael Nadal kuvailee kirjassaan (Nadal, R. & Carlin, J. (2011) Rafa: my story. Hyperion. New York.), joka ikisen tennislyönnin uniikkiutta seuraavasti: ”Every shot is different; every single one. From the moment the ball is in motion, it comes to you at an infinitesimal number of angles and speeds, with more topspin, or backspin, or flatter or higher. The differences might be minute, microscopic, but so are the variations your body makes – shoulders, elbows, wrists, hips, ankles, knees – in every shot. And there are so many other factors – the weather, the surface, the rival. No ball arrives the same as another; no shot is identical. So every time you line up to hit a shot, you have to make a split-second judgement as to the trajectory and the speed of ball and the make a split-second decision as to how, how hard, and where you must try to hit the ball.”

Lähde: https://www.flickr.com/photos/la_bretagne_a_paris/5756505698/

Kun tätä Rafan tekstiä tulkitsee motorisen ohjelmoinnin silmälasien läpi, niin kiteytys voisi olla sen kaltainen kuin, että ensin harjoitellaan peruslyöntitekniikat vahvoiksi ja niitä sitten säädetään jokaisen tilanteen vaatimuksia vastaaviksi. Dynaamisen vuorovaikutuksen lasien läpi tarkastelussa puolestaan korostuu erilaisille lyönneille altistuminen ja niihin ratkaisujen löytäminen.

Sama metsä – eri puut.

Robotti vai taiteilija? Molemmissa on puolensa ja oikeassa elämässä urheilijoissa ja valmennuksessa on aina piirteitä molemmista. Kyse on pitkälti painotuksista. Itse tykkään kyllä katsoa Zlatanin pelaamista, mutta kelpasi minulle keisari Beckenbauerkin.

Taitotohtori

P.S. tämän tekstin yhtenä alkupamauksena toimi taannoinen Facebook-keskustelu, jossa lapsuuteni sankari, pesäpallovirtuoosi Kale Luoma uskoi todella taitavan ja luoviin ratkaisuihin kykenevän lyöjän voittavan etukäteisskouttaukset, ulkopelikollektiivin ja pelikirja-ajattelun…